Olen nyt jonkun aikaa tuntenut kaipuuta uusiin maisemiin. Jonnekkin uuteen ympäristöön, uusien ihmisten keskelle, uuteen arkeen. Mielessä on pyörinyt ajatuksia niin työnteosta ulkomailla kuin ihan vaan seikkailulomasta ilman sen kummempia suunnitelmia. Oikeastaan molemmat vaihtoehdot tuntuvat tällä hetkellä erittäin varteenotettavilta, kunhan vain elämään saisi jotakin erilaista – vaihtelua. Kaipaan jotain uutta ja jännittävää. Uutta happea, joka herättää kaikki aistini uudestaan ja saa minut näkemään asioita eri tavalla. Uusia ihmisiä. Inspiraatiota.

Kuluneen vuoden ajan olen pohdiskellut tulevaisuutta ja ylipäätään tätä elämänmenoa aika syvällisesti. Vaikka olisi ollut niitä hyviä kausia, kun on onnellinen ja fiilis katossa, on mulla aina takaraivossa kolkutellut se ahdistava ajatus siitä, etten ihan oikeasti vaan tiedä mitä elämältäni haluan. Olen jatkuvasti vaan toivonut, että aikaa voisi kääntää taaksepäin, ja voisin tehdä asioita toisin. Mennä takaisin siihen aikaan, kun oli hyväksyttävää, ettei tiennyt mitä haluaa.

Nyt olen vihdoin kuitenkin oivaltanut, että on ihan turha murehtia menneitä. Kun katson taakse viime keväänä tekemääni kouluvalintaa ja tätä koko kulunutta vuotta uudessa koulussa, voin todeta, ettei minua kaduta yhtään. Vaikka vuosi onkin kulunut sellaisen arjen parissa, mistä en suoraan sanottuna ole nauttinut, se on opettanut minulle itsestäni paljon ja pistänyt todella ajattelemaan. Olen pohtinut, mitkä ovat niitä asioita, joista aidosti nautin, ja yrittänyt sisällyttää niitä arkeeni mahdollisimman paljon. Ne nimittäin tekevät minusta onnellisen, ne tekevät minusta minut. Olen tarpeeksi kauan nyt vellonut epätoivossani, samalla painostaen itseäni tekemään päätöksiä tulevaisuuden suhteen, eikä se ole vienyt minua yhtään eteenpäin, päinvastoin. Miksei niiden nautinnollisten ja kivojen asioiden tekeminen siis voisi olla mun arkea aina? Toki on myös tilanteita, kun epämukavuusalueelle on mentävä ja tylsempiäkin juttuja tehtävä, mutta yleisesti ottaen haluan tehdä vain niitä asioita, mistä nautin. Sen takia haluan myös päätyä sellaiseen työhön, jota voin sanoa rakastavani.

Olen kiitollinen siitä, mitä olen tämän vuoden aikana käynyt läpi. Kiitollinen niistä inhottavistakin epätoivon hetkistä, jotka ovat saaneet minut romahtamaan. Se kaikki on nimittäin pikkuhiljaa tuonut mua kohti parempaa, rauhallisempaa oloa. Kohti fiksumpia ajatuksia ja syvällisempiä pohdintoja. Tähän, missä olen nyt. Tähän tunteeseen, ettei ole mikään kiire. Voin tehdä elämälläni ihan mitä vain. Ei tarvitse tyytyä nykyiseen, kun voisi saada parempaakin.

Tähän asti olen katsonut kateellisena niitä, jotka uskaltavat repäistä ja lähteä kolmeksi kuukaudeksi kiertämään maailmaa. ”Kyllä minäkin sitten joskus lähden ulkomaille, hankin uusia kokemuksia ja teen kaikkea siistiä.” Mutta anteeks vaan, miksi en tekisi siistejä juttuja nyt? Miksi en vaan lähtisi hetkeksi pois, uusiin maisemiin, jos minusta tuntuu siltä? Mikä estää? Estääkö mikään? Nimenomaan, ei.


Niimpä nuo syksyn (ja ylipäätään tulevaisuuden) suunnitelmat alkavat pikkuhiljaa jäsentymään. Jos vaan millään saan kerättyä tarpeeksi pennejä matkakassaan, lähden pois heti kun se on mahdollista. Mutta siihen asti olen suunitellut tekeväni vain sellaisia asioita, mistä nautin. Olivat ne sitten työntekoa tai arjen puuhia, niiden on oltava pääosin mukavia juttuja. Ei siis mitään monisivuisten raporttien vääntämistä suu irvessä tai kolmen tunnin tylsiä luentoja, joissa näprään puolet ajasta puhelinta ja mietin, kuinka kaiken sen ajan olisi voinut käyttää fiksummin. Vaan inspiroivia ihmisiä, naurua, onnellisuutta ja intohimoa. Niitä minä haluan ja aion myös tavoitella.

On sellainen olo, että pian tulee tapahtumaan jotain. Vielä ei ole varmaa, mitä se on, mutta jotakin uutta. Ja sitten kun vaan mahdollisuus tulee, lähden hetkeksi toisiin maisemiin.