Oon kirjoittanut viimeaikoina paljon siitä, kuinka onnellisuus, usko omiin unelmiin ja niiden saavuttamiseen on lisääntynyt mun jokapäiväisessä arjessa. Oon kertonut, kuinka keskitän energiani hyviin juttuihin, enkä lannistu pienistä vastoinkäymisistä. Vietän aikaani ihmisten kanssa, joiden läsnäolo säteilee positiivisia viboja ja jotka aidosti välittävät ja rakastavat, iloitsen elämän pienistä iloista, enkä lamaannu vastoinkäymisistä. Siitä syystä tunnen itseni hyvinvoivaksi ja onnelliseksi ja kaiken sen takia oon kasvanut henkisesti ihan älyttömän paljon.

Untitled

Se, että sanon olevani onnellinen ei tarkoita, että mun jokainen päivä olisi leveää hymyä, tuntemattomien ihmisten halailua, elämän siisteyden julistamista ja supernaisena olemista. Se ei tarkoita, että mä en koskaan vetäisi itkupotkuraivareita, valittaisi siitä, että oon kipeenä, paiskaisi ovea kun suututtaa tai epäilisi omia kykyjäni.

Se ei tarkoita, että negatiivisemmat tunteet tosta noin, poks vaan, katoaisivat mun elämästä. On totta, että koen niitä vähemmän kuin aikaisemmin, mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei mulla koskaan olisi turhautunut tai epävarma olo. Tietenkin on ja väitän, että meillä jokaisella on niitä päiviä – se on vaan elämää. Mutta kysymys onkin siitä, miten ne tunteet osaa kohdata. Antaako niiden vaikuttaa mielialaan vai ottaako niitä niskavilloista kiinni, kurittaa oikein kunnolla ja heittää menemään?

Negatiiviset tunteet eivät enää pysty hallitsemaan mua. Keskityn mielummin kivoihin juttuihin, uskallan unelmoida ja levitää hyvää. Vaikka mä vetäisinkin raivarit, valittaisin harmaata sadepäivää ja tiuskaisisin suutuspäissäni jotakin hölmöä, se olisi siinä. En antautuisi niille tunteille yhtään enempää, enkä antaisi niiden lamaannuttaa mua. En jäisi vellomaan epätoivossa tai antaisi sen häiritä uskoa itseeni.

Untitled
Untitled

Otan tunteet mielummin uteliaana vastaan ja käsittelen niitä. Katson niitä silmiin ja mietin, miksi ne tulivat kylään. Miksi musta alkoi yhtäkkiä tuntumaan, etten olisikaan tarpeeksi? Miksi mä pyydän anteeksi, vaikka vika ei edes ollut mussa? Miksi mua suututtaa ja miksi kiukuttelen, vaikka toinen ei edes tehnyt mulle mitään? Ja usein, syy on ollut omassa itsessäni. Siinä, että mä oon antanut huonojen fiilisten liikaa vaikuttaa, ja se on syönyt mun energiaa.

Ja se, että mietin miksi, on avain siihen, että voin kehittyä ja tulla onnellisemmaksi versioksi itsestäni.  Silloin opin, että olin liikaa antautunut negatiivisten tunteiden vietäväksi ja liikaa jäänyt epäröimään. En ollut pitänyt päätäni kylmänä ja toistanut itselleni, että “hei, sä oot hyvä just tollasena”.

Untitled

kuvat: Katarina

Se, että keskityn tekemään sitä, mitä tältä elämältäni ihan oikeasti haluan ja elän jokaisen päivän 100% omana itsenäni, pitää kaikki negatiiviset vibat poissa. Kun keskityn omiin intohimoihini, tavoitteisiini ja unelmiini, ei jää aikaa itsesäälissä rypemiselle tai muiden kadehtimiselle. Ei jää aikaa oman pystyvyyden epäilemiselle tai unelmien toteuttamatta jättämiselle.

Jää vain minä, mulle rakkaat ihmiset, mun unelmat ja niiden perässä meneminen.
-Laura