Tiedostava ajattelu ei tee susta joogahippiä
Oon puhunut täällä paljon siitä, kuinka mun ajatusmaailma on muuttunut etenkin viimeisen vuoden aikana. Oon kannustanut sekä itseäni, että teitäkin olemaan omalle itselle armollisempi, käsittelemään tunteita ja ylipäätään elämään enemmän hetkessä. Oon kertonut, kuinka mulle se, että uskalsin päästää huonoilta tuntuvista jutuista irti ja menemään rohkeesti kohti omia unelmia, on kohentanut mun jokapäiväistä elämää ja yleisfiilistä ihan älyttömästi.
Sitten aloin tuossa eräänä päivänä mietiskelemään, mitä olisin pari vuotta sitten ajatellut, jos olisin lukenut nykyisen minäni tekstejä. Millasia ajatuksia mulla olisi herännyt ja miten olisin mun blogin teemoihin suhtautunut?
Tää pohdinta herätti mussa tosi kovan tarpeen kirjoittaa tästä enemmänkin, koska todennäköisesti myös monelle muulle näistä asioista puhuminen tuntuu epämukavalta ja ennenkaikkea tosi vieraalta. Ehkä joitakin mun tekstit myös hämmentää tai ärsyttää, kun ei ehkä ihan osaa samaistua siihen, mitä niissä kuvailen tai mistä puhun. Harvemmin kun sitä kahvipöydässä puhutaan rakkaudesta, tunteista tai elämäntarkoituksesta, koska ne on enemänkin aiheita, joista moni ei edes uskalla puhua.
Joten varoitan, tästä tulee todennäköisesti pienimuotoinen elämänkerta – jos just nyt sulla ei oo pitkän tekstin lukufiilistä, niin palaile tän pariin vaikka sitten, kun oot vähän rauhallisemmassa ympäristössä tai mielentilassa.
Mut joo. Eiköhän mennä asiaan.
Mä nään tän niin, että asiat, kuten oman sisimmän kuunteleminen ja tunteista puhuminen ovat hautautuneet nyky-yhteiskunnan kiireisen ja stressaavan arjen alle. Suorituskeskeisyys on monille tutumpaa, kuin itsetutkiskelu, ja se työntää meitä koko ajan kauemmaksi siitä, että osattaisiin kuunnella, miltä meistä ihan oikeasti tuntuu ja pohtia, miksi meistä tuntuu siltä. Sen takia näiden asioiden esille ottaminen herättää enemmänkin vaan kiusallisia tilanteita ja epävarmuutta useimmissa ihmisissä. Ehkä joskus jopa kiukkua ja vihaakin.
Monille suurien tunteiden käsitteleminen tekee tosi kipeää ja silloin on helpompi lakaista ne maton alle, kuin olla täysin auki ja haavoittuvainen. Siksi on myös helpompaa jutella säästä, koulusta, tv-sarjoista tai instagram-tileistä.
Mä oon aina ollut tosi herkkä ja tunteellinen, enkä oo koskaan onnistunut peittämään mun tunnetiloja (mikä ei oo tietenkään huono juttu). Oon sitten itkenyt vaikka tuntemattomalle ihmiselle keskellä kaupunkia, mutta en oo koskaan osannut olla näyttämättä, miltä musta tuntuu. Silti en oo koskaan osannut työstää mun tunnetiloja – kun kiukutti, purin sitä kotona muihin ja kun sain vihaa niskaan, otin sen henkilökohtaisesti ja ajattelin, että vika oli mussa. Olin tosi tiedostamaton sekä itsestäni, että kaikesta ympärillä olevastani. En osannut keskittyä yhteen hetkeen, enkä osannut antaa vaan olla. Ottaa syvään henkeä, katsella ympärille ja pysähtyä just siihen hetkeen. Ajattelin, että se olisi meditoivien joogahippien hommia.
Kun mä kuitenkin yks päivä heräsin siihen, että musta tuntui joka päivä tosi pahalta ja tietyt ihmiset ja ympäristöt vaan enemmänkin ahdisti, kun toi iloa, oli aika pysähtyä ihan tosissaan miettimään, pitäisikö sitä ehkä päästää joistakin jutuista irti.
Aloin kiinittämään enemmän huomiota siihen, olinko oikeasti onnellinen ja millaista elämää haluaisin elää ja samalla mussa alkoi heräämään halu pystyä olemaan yhä enemmän läsnä, oppia nauttimaan elämästä ja myös tekemään siitä sellaista, että tykkäisin herätä jokaiseen päivään. Halusin vihdoin uskoa unelmiini ja halusin oman ajatteluni voimalla viedä itseäni koko ajan lähemmäs asioita, joiden tekemisestä ihan oikeasti nautin.
Otin ensimmäisen askeleen, kun sanoin hyvästit ihmiselle, joka oli ollut suuri osa arkeani parin vuoden ajan. Se tuntui tosi pahalta, mutta samalla iso kivi vierähti sydämeltä. Ja vaikka sillä hetkellä tunsin olevani tosi yksin, nyt jälkikäteen ajateltuna tuo yksinviettämäni aika oli se, mikä muutti mun suunnan kohti parempaa.
Tutustuin pikkuhiljaa uusiin, samanhenkisiin ihmisiin, inspiroiduin heistä ja ajauduin viettämään aikaa yhä enemmän vain sellaisten tyyppien kanssa, kenen seurassa tunsin oloni hyväksytyksi, rakastetuksi ja välitetyksi. Kenen seurassa oli enemmän kun ookoo jutella tunteista, avautua omista heikkouksista ja inspiroitua yhdessä samoista mielenkiinnonkohteista. Tutustuin samoihin aikoihin myös mun poikaystävään – ihmiseen, jonka läsnäolo on kasvattanut mua ja joka on saanut mut ensimmäisen kerran tuntemaan, että oon hyvä just tällasena, kun oon. Kaikkine ajatuksineni, tunteineni ja piirteineni.
Eniten – kaikista ulkoisista muutoksista huolimatta – on kuitenkin tapahtunut mun pään sisällä. Mun ajatusmaailma on kehittynyt ja oon opetellut käsittelemaan tunteita kuten kateus tai riittämättömyys, jotka ennen hallitsi mun tekemistä ja olemista ihan liikaa.
Mä teen edelleen päivittäin töitä sen kanssa, että käsittelen mun tunteita. Jos mua alkaa kiukuttaa, pyrin heti siinä tilanteessa kääntymään sisäänpäin ja kysymään itseltäni, miksi tunnen niin, enkä suolla kiukkani kaverin niskaan äksyilemällä sille. Opettelen kuuntelemaan, miltä musta tuntuu ja miltä mun kehossa tuntuu: haluanko tänään ottaa iisisti vai tuntuuko, että tarttisi päästä purkamaan energiaa?
Ja mikään näistä – vastoin mun parin vuoden takaisia mielikuvia – ei siltikään tee musta meditoivaa joogahippiä (vaikka rakastankin joogata, meditointi tekee hyvää ja hipit on kivoja). Ne tekee musta vaan entistä tiedotavamman, huomioonottavamman ja toivottavasti myös mukavemman version itsestäni.
Joten se, että haluan kehittää itseäni, ajatusmaailmaani ja olla yhä enemmän läsnä tässä elämässä ei tarkoita, etten hyväksyisi ihmisiä, jotka juttelevat säästä, koulusta, tv-sarjoista tai instagram-tileistä. Se ei tarkoita, että istuisin joka aamu monta minuuttia risti-istunnassa, puhuisin hitaasti ja diplomaattisesti tai että en ajattelisi muita asioita, kuin sitä, mitä tunnen tai mitä elämältäni haluan.
Jos olisin eksynyt nykyisen minäni blogiin pari vuotta sitten, olisin halunnut sanoa, ettei tiedostava ajattelu tai hetkessä eläminen tee susta joogahippiä tai porukan outolintua. Ainoa mitä se tekee, on sulle itsellesi hyvää. Ja todennäköisesti vaa uusia ovia.
Ella
Niiin ihana ja superhyvä teksti taas kerran! ♥ nää sun kirjotukset menee kyllä aina ihan tunteisiin, varmaanki sen takia että tosi monet jutut liippaa niin läheltä omia kokemuksia ja ajatuksia.
Laura
Kiitos Ella, ihania sanoja ja et tiiäkkään, kuinka hyvältä tuntuu kuulla, että voit samaistua mun ajatuksiin ja fiiliksiin<3
hanna
Vaikutat niin ihanalta ja aidolta ihmiseltä<3 pakko muuten kertoa, että testasin eilen sun porkkana-smoothiebowl reseptiä ja siitä tuli heti mun lemppari! Parasta mitä oon ikinä maistanu 🙂
Laura
No voi kiitos, säkin oot ihana<3 Ja jeee kiva, et kokeilit! Se on kyl superherkkua!
iinamaj
ihana laura <3 saat mut uskomaan, että joku päivä mäkin opin kuunteleen itteäni ja hyväksymään erilaiset tunteet ja löytämään niille syyt äksyilyn sijaan. että jonain päivänä mun on helpompi olla minä. kiitos <3
Laura
Ihana ite<3 Ihan varmasti tuut – joskus se vaan vie aikaa:)
Elina
Ei olis voinu enemmän totta olla tämä teksti. Ite oon eläny viime vuodet "pimennossa" – piilossa omilta tunteilta, hirveen suorittamisen takana. Nyt tässä tänä vuonna mun silmät on avautunu _niin_ paljon, ja isoimman buustin mä oon siihen saanut nimenomaan inspiroivista blogeista (tämä on yksi niistä). Ehkä se isoin buusti oli kuitenkin se oma, ahdistava ja onneton fiilis mikä kalvoi mieltä ihan jatkuvasti. Mulla vaikutti suunnattomasti se, että järjestin aikaa itelleni, ihan vaan olemiselle ja läsnäolon opettelulle.
Oon ihan hirmusti onnellisempi nyt ja mulla on niin paljon parempi olla itseni, mutta erityisesti muiden ihmisten kanssa. Tietysti fiilis vaihtelee aina päivästä riippuen, mut nyt oon saanu otteen siitä todellisuudesta ja niistä ihanista läsnäolon hetkistä. Vielä on esimerkiks paljon työstettävää itsensä rakastamisen ja oman kropan hyväksymisen kanssa, mutta koitan opetella sitä koko ajan.
Kiitos Laura et oot siellä<3
Laura
Kiitos ite, et oot noin ihana<3 Vitsi miten sun kommentit piristää mun päivää aina – kiitos!! Ja vielä ihanampaa on kuulla, et sulla on ollu niin paljon samoja fiiliksiä ja että pystyt samaistumaan mun teksteihin.
Aina on työstettävää ja aina on myös hyvä tiedostaa se, ettei koskaan oo "valmis" – se on siis vaan hyvä, jos koet, että vielä täytyy tehdä töitä, koska silloin kans tiedostat sun omia piirteitä ja heikkouksia ja oot valmis tekemään niiden eteen töitä:)
Pusuja ja haleja, oot ihana tyyppi<3
Anonyymi
Ihana kirjoitus<3
Mäkin havahduin vuoden vaihteessa siihen, etten oo onnellinen, vaikka olisi mahdollisuus. Oonkin tässä viime kuukausien aikana kuunnellut ja tutkiskellut itseäni ja huomannu, että mun kaveriporukka antaa mulle hirveesti negatiivista energiaa ja en pysty olemaa omaitseni siinä porukassa. Haluisinki kysyä, että mikä anto sulle rohkeuden jättää taakse kaikki "väärät" ihmiset? Mulla ainankin on se tilanne, ettei jäljelle sit jää ketään ja enhän mä voi vaan sanoa, että sori mutten voi enää olla teidän kaveri kun aiheutatte mulle pahaa oloa? En tiedä, osasinko nyt yhtään selittää ymmärrettävästi tätä 😀
Laura
Moi ja kiitos<3
Tiedän ton tilanteen ja toki ymmärrän just sen, ettei sitten jäis ketään jäljelle, jos vaan nyt yhtäkkiä "dumppais" ystävät. Mun omalla kohdalla se tapahtu pikkuhiljaa niin, että toki vietin jonkun aikaa vielä niiden ihmisten kanssa, ketkä ei tuntunu hyvältä seuralta senkin jälkeen, kun olin jo alkanu oivaltamaan sen, ettei niiden seura tuntunu hyvältä, koska mulla ei ollut oikein muitakaan. Nyt kun jälkeenpäin ajattelen, niin oisin kyllä voinut rohkeemmin ottaa etäisyyttä ja olla ihan rehdisti vaan yksinkin & mahdollisesti tutustua/ottaa yhteyttä uusin, mielenkiintoisiin ihmisiin. Noissa tilanteissa ei oo tarvetta tehdä asiasta mitään draamaa, vaan nimenomaan pikkuhiljaa ottaa etäisyyttä ja olla myös ookoo sen kanssa, että viettää aikaa yksin.
Mietin myös, että oisko sun jossain määrin mahdollista puhua sun kavereille ja sanoa ehkä joistain jutuista, mitkä saa sulle huonon fiiliksen tai mitkä ei tunnu susta hyvältä? Tiedän, ettei kaikki varmasti edes ymmärrä, jos yrittää kertoa, ettei tunne saavansa ihmissuhteista sitä, mitä haluaisi, mutta ainakin voisit ehkä yrittää kans puhua joistain jutuista, jotka tuo sulle huono mielen?
Mun isoin vinkki on kuitenkin se, et kuuntelet omaa fiilistä, etkä turhaa pelkää yksinolemista. Koska ihan varmasti tuut myös sitä kautta pikkuhiljaa löytämään niitä ihmisiä, kenen seurassa tuntuu hyvältä olla.
Toivottavasti sait jotain näistä mun ajatuksista irti:)
Anonyymi
Todella hyvä kirjotus! Kuinka kauan olit sinkkuna suhteiden välissä? Mä erosin mun poikaystävästä kuukausi sitten ja tuntuu että on ihan kaameeta olla yksin!!! Oon aina seurustellut ja on tosi vaikeeta jotenki nyt. Tavallaan haluisin olla nyt pidempään yksin että löytäisin just vähän sen mitä itte oon,mutta toisaalta en vaan osaa olla yksin ja kaipaisin heti vierelleni jonkun uuden. 😐
Laura
Kiitos:)
"Virallisesti" olin pari kuukautta sinkkuna, mutta todellisuudessa mun edellinen suhde oli ollut jo aika paljon kauemmin jäissä ja olin siiä eron hetkellä jo aika sen asian yli – toki se siinä kohtaa kolahti, kun se vihdoin tapahtui, mutta ajatuksen tasolla, olin jo aikasemmin alkanut prosessoimaan sitä tilannetta niin, ettei se tuntunu enää niin isolta jutulta, vaan enemmänkin asialta, jonka kuulu tapahtua.
Mä tosiaan tutustuin mun poikaystävään "vahingossa", koska olin eroomisen jälkeen täysin ookoo sen kanssa, että oon yksin. En ettinyt ketään, vaan mun kaveri usutti mut vitsillä lataamaan tinderin ja siellä menin ihan läpällä puhumaan mun poikaystävälle, josta sitten kehittykin jotain sellasta, mitä en ois osannut yhtään odottaa. Jännitin sillon, kun meidän juttu alko kehittymään vakavammaks, että tuleekohan mulle jossain vaiheessa ahdistus tai pakokauhu, kun tää juttu tuli niin yllättäen ja nopeesti, mutta sitä ei sit ikinä tapahtunut.
Tiiän, et jos kyseessä ois ollu joku pinnallisempi juttu tai ettimällä etitty suhde, niin varmasti ois alkanutkin ahdistamaan, mutta koska tää selvästi tapahtu tarkotuksesta, on myös koko ajan ollu tosi hyvä ja onnellinen fiilis.
Tiedän siis sun yksinäisen fiiliksen, mutta mun vinkki on oppia olemaan sinut sen kanssa, eikä hätäilemällä ettiä "tilalle" ketään. Kyllä ne hyvät tyypit tulee sit vastaan, kun aika on oikee:)
nea
En oo pitkää aikaa samaistunu yhtee tekstii niin monessa kohtaa ku tätä lukiessa, tosikiva postaus! 🙂
Laura
Voi että! Ihana kuulla<3 Parasta kuulla, että pystyt samaistumaan mun ajatuksiin ja tunteisiin:)
Suzy
Todella hyvä teksti! Eksyin sun blogiin ellan ja sun yhteisvideon kautta ja ehdottomasti ryhdyn seuraajaksi. Itse olen monen vuoden suorittamisen jälkeen pysähtynyt miettimään elämää ja päässä pyörii jatkuvasti mihin haluaisin mennä, kenen kanssa viettää aikaa ja tuleeko tästä elämästä nyt yhtään mitään. Tää teksti anto kauheesti toivoa ja toivon että mustakin tulee joku päivä yhtä järkevä ihmisolento!
Laura
Oi kiitos, ihana sinä<3 Ihan varmasti tuut löytämään ennemmin tai myöhemmin vielä sun paikan ja ne oikeat ihmisetkin. Kiva, jos jäät seurailemaan – se merkkaa mulle tosi paljon:)