Miten voikin olla, että minä, joka ennen lähes vannoi suunnittelemisen ja päivien tarkan aikatauluttamisen nimeen, ahdistun nykyään kaikesta liian tarkkaan ajoitetuista menoista? Jos tiedän, että tulevana viikkona on paljon etukäteen sovittua menoa tai hoidettavia asioita, alkaa minua oitis ahdistamaan. Mieleni tekee perua kaikki menot suoraan siltä istumalta, linnoittautua peiton alle kone sylissä ja sanoa, etten muuten liiku tästä yhtään mihinkään, ellei huvita. Tekee mieli irtisanoutua kaikista menoista, kumittaa merkinnät kalenterista (jota en kyllä edes jaksa enää pitää) ja sulkea luuri.

Untitled

En haluaisi aikatauluttaa mitään asioita, mutta en etenkään sellaisia, mitkä eivät “normaalisti” sitä vaatisi. Salikäynnit, ruokailut, kaupassa käymiset – mitä näitä nyt on. En haluaisi joutua miettimään, että tunnissa on ehdittävä salin ovista ulos, tai että minulla on puolituntia aikaa syödä, kunnes on jo oltava menossa seuraavaan paikkaan. En vain haluaisi joutua suunnittelemaan niin pitkälle.

Hassuinta tässä on se, etten edes tiedä miksi tällä hetkellä tuntuu tältä. Ennen rakastin sitä, että oli menoa – nautin, kun jokaiselle päivälle oli jotakin tekemistä ja parhaimmillaan keksin kaikki vapaapäivätkin täyteen puuhaa. Mutta nyt? Parhautta olisi herätä ilman herätyskelloa, syödä just niin pitkään aamupalaa kun huvittaa, olla just niin pitkään salilla kun huvittaa, lähteä kahvittelemaan kaverin kanssa just silloin kun huvittaa ja maata x-asennossa omalla sängyllä just niin pitkään kun huvittaa. Onks se ihan väärin?

Untitled

Kyllä mä tiedän, ettei sellainen täysin intuition varassa eletty elämä ainakaan tässä vaiheessa onnistuisi. Elämässä kun kyse on myös muista sen oman itsensä lisäksi. Haluan kyllä viettää aikaa ystävien kanssa, käydä koulussa, opiskella, tehdä töitä, käydä kahvittelemassa kivoissa paikoissa, blogata, luoda reseptejä, treenata, nautiskella ja rauhoittua. Haluan tehdä tätä kaikkea, mutta en tarkalla aikataululla. Haluan mennä, nähdä, kokea ja olla ihan yhtä paljon kuin niinä aikoina, jolloin rakastin olla koko ajan menossa. Mutta enää en vain jaksa samalla tavalla kuin ennen. En vaan jaksa. Hommasta katoaa into ja halu, jos joutuu menemään pakosta – luonnollisesti. Heti kun aistin kiireen, mieleni alkaa automaattisesti vastustamaan sitä ja käskee pistämään kaikki luukut kiinni. Se kehottaa sulkemaan luurin, lukitsemaan ovet, laskemaan verhot ja kietoutumaan pehmeään vilttiin.

Untitled
Untitled

kuvat: Ella

Kai tämä sitten on sitä, kun on vihdoin päässyt irti jatkuvasta suorittamisesta ja kaipaa pientä pysähtymistä. Koska haluan nauttia jokaisesta hetkestä, tarvitsen niille myös aikaa. Tarvitse aikaa, jotta voin hengittää syvään, katsella ympärilleni, kuulostella tuntemuksiani ja ymmärtää niitä. Haluan olla läsnä, en toinen jalka ulos ovesta menossa jo seuraavaan paikkaan.

Ja niin, olenhan mä itse se syypää kiireeseeni. Pitäisi uskaltaa kieltäytyä suoraan ja opetella arvioimaan sitä, kuinka paljon omaa aikaa tarvitsen. Pitäisi tajuta se, että on todellakin ok välillä mennä piiloon peiton alle. On ok olla lupaamatta mitään. On ok sanoa, että soitetaan ja nähdään taas sitten kun on sen aika. Koska kyllä ne parhaimmat tyypit sen ymmärtää. Eiks niin?

Mä lupaan olla itselleni armollisempi.

-Laura