Sanoja, lauseita, mietteitä.

Mä en tiedä mikä on.
Toisaalta tavoitteet, intohimot ja unelmat ohjaavat mua koko ajan eteenpäin. Inspiraatio ja rohkeus. Mutta yhtäkkiä ne saattavat vain kadota. Tai eivät ehkä kadota, vaan enemmänkin unohtua. Peittyä muiden ajatusten alle.
Hermostun välillä turhista asioista, merkityksettömistä jutuista. Siitä, että joku huomauttaa minulle jostakin tai kysyy toistamiseen samoja asioita. Hermostun, koska minua vaivaa jokin, mitä en ole saanut vielä kaivettua itsestäni esille. Jokin, joka kytee jossain syvällä sisällä. Ehkä jokin aika syväkin haava.
Ja sitten olen kireä.
En halua olla kireä. Ikinä, kenellekään.
Huomaan kaipaavani enemmän omia hetkiä, yksinoloa ja hiljaisuutta.
Toisaalta haluan olla jonkun lähellä, haluan mennä ja tulla, keskustella, nähdä ystäviä ja kysyä kuulumisia.
Mutta toisalta, haluan vaan olla hiljaa. Yksin tai yhdessä. Tiedostaen, että olisin vain ja ainoastaan siinä hetkessä. Missä ikinä olisinkin. Tai missä olen nyt.
Sitä ei pidä elää murehtien, pienistä asioista hermostuen tai hoppuillen. Sitä ei pidä elää itseään huijaten. Jos tuntuu, ettei kaikki ole hyvin, asia täytyy selvittää, eikä peitellä.
Ja vaikka itsensä kanssa voi olla vaikeaa keskustella – voi olla vaikeaa etsiä ongelmakohtia ja yrittää korjata niitä – jokainen oivallus, oppimisen kokemus ja itsensä kehittämisen hetki on sen arvoinen, että otti joskus aikalisän, laittoi silmät kiinni ja kuunteli hetken sisintään.
Koska kaikki mitä me ollaan, on tässä ja nyt. Ja kaikkeen mitä me ollaan voi myös vaikuttaa – tässä ja nyt. Mutta myös siihen, mitä tulevaisuudessa haluaa olla, voi vaikuttaa tässä ja nyt.
Tiedättekö, kaikki on tässä hetkessä. Oli se mitä tahansa.
Ja vaikka kuinka hairahdan välillä mrehtimaan menneitä tai huolehtimaan tulevasta, olen joka kerta niin tehdessäni entistä viisaampi, sillä muistan tämän: elämä on nyt.
Katsku
Hali <3
Laura
<3
Elina
Voi Laura! Tää on aina yhtä uskomaton fiilis, kun oot ite just kamppaillu jonku asian kans ja sit joku onnistuu tekemään just ajankohtasella hetkellä siitä postauksen. Mä havahduin sunnuntai-iltana johonki ihan järkyttävään ahdistukseen mitä en oo tuntenu tosi pitkään aikaan ja se pakotti oikeesti pysähtymään ja miettimään et mistä tää vois johtua ja miltä musta oikeesti tuntuu. Tunnistin heti ainakin sen, että oon ollu epärehellinen itelleni sekä muille sen suhteen miten mä voin ja en oo uskaltanu oikeesti kaivaa esiin sitä, mikä on huonosti. Sen sijaan oon padonnut niitä asioita sisimpään tekemällä koko ajan kaikkea, olemalla kiinni puhelimessa ne hetket kun voisin olla tekemättä mitään ja vaan antaa aikaa itselle.
Mua helpotti juurikin myös näiden asioiden kirjoittaminen, ääneen sanominen ensin itselle ja sit äitille kyynelkanavat puhdistavassa, melkein kaks tuntia kestäneessä puhelussa. Mulla itelläni on ainakin hirveen iso kynnys näyttää se että oon heikko ja antaa itkun tulla, kun itkettäis. Mut voi pojat että se helpottaa, kun uskaltaa myöntää että en mä nyt oikein pärjääkään. Ja parasta on, ettei mun edes tarvitse <3
Laura
Sinä siellä<3 Ihana, että tunnet mun kanssa niin paljon samoja juttuja ja käyt läpi samanlaisia kokemuksia. Tulee jo heti parempi mieli, kun tietää, ettei oo yksin näiden ajatusten kanssa ja että siellä on ainakin joku, joka tietää, mistä puhun ja mitä pähkäilen. Ja se on totta, että puhuminen aina helpottaa. Puhuminen on paras lääke kaikkeen ja mitää uskaltaa myös aina kohdata ne vaikeemmatkin tunteet, jotta voi jatkaa eteenpäin.
Hali sulle ja toivottavasti sullakin on parempi mieli<3 Kuulostaa ainakin, että oot saanut asioita käsiteltyä ja pohdiskeltua:)
Ella
Täysin samoja ajatuksia täälläkin. Aivan ihanasti kirjotettu teksti, taas kerran! <3
Laura
<3 kiitos, ihana.
Linda
Voi Laura! Veit mun viime aikojen ajatukset! Itselläni on tällä hetkellä jotenkin sellainen "pallo on hukassa" fiilinki. Enkä oikein tiedä mistä kiikastaa. Ehkä tiedän, ehkä en mutta en saa sitä esiin. Jotenkin juuri kaikki inspiraatio ja innostus katotaa, koska murehdin, märehdin ja huolehdin niin tulevaa kuin mennyttäkin… Tuntuu, ettei toisaalta mikään kiinnosta, en tahtoisi tehdä mitään, vain olla. Mutta samalla tuntuu myös siltä ettei sängyssä makoilu ja ikkunasta ulos tuijottelu tunnu hyvältä, haluaisin mennä ja tulla mutta samalla taas en. Huomasin viikonloppunani olon, että odotan jotain. Mutta en edes tiedä mitä odottaa koska ei ole mitään suurempaa mitä olisi tulossa. Jotenkin vain odotan jotain hetkeä, oli se sitten keskustelua jonkun kanssa, oivalluksia tai muuta. En tiedä. Ahdistaa kun ei tiedä miksi kenkä puristaa tai miksi pallo on teillä tietämättömillä…
Toivottavasti nähtäs taas pian niin voitas vaikka märehtiä tai olla märehtimättä yhdessä :`) Ihanaa loppu viikkoa sulle <3
Laura
Linda<3 Mä niin tiedän. Ollaan puhuttu tästä sun kanssa myös jonkun verran ja tiedän, miltä susta tuntuu. Vaikka sanon aina, ettäa siat kyllä järjestyy, niin sanon sen nyt vielä. Tavallaan tää "välitila" on kanssa ihan inpiroiva, koska se laittaa miettimään vähän eri tavalla ja kyseenalaistamaan joitain juttuja. Mut toisaalta se tuntuu inhottavalta, kun ei tiedä miten pitäis olla…
Paljon tsemppiä muru, nähdään pian<3
Anonyymi
Mielestäni nämä ovat ihan normaaleja tunteita kyllä,joten turha niistä ainakaan on huolestua. Kaikkia ihmisiä varmasti joskus ahdistaa ilman syytä tai ei huvita tehdä jotain mitä pitäisi tai kiukuttaa ja tulevaisuus ahdistaa,vaikka olis kuinka yltiöpositiivinen hetkessä eläjä.
Laura
Totta, oot ihan oikeessa. Enkä syyllistä siitä itteäni, se vaan tuntuu vähän hassulta pitkästä aikaa tuntea näin.
iinamaj
Voi Laura! Osuit taas niin naulan kantaan. Mulla on tänään ollu ihan superraskas päivä enkä just nyt jaksais muuta kun käpertyä peiton alle ja itkeä. Mulla on ollu jo pitempään vähän hankala olo – kaikki ei oo hyvin, vaikka selvää syytä sille ei oo löytynykään. Yritän jatkaa selvittelyä ja kysyä itseltäni mikä painaa, jospa se syy sieltä vielä tulis esiin 🙂 Haleja <3
Laura
Ihana sinä<3 Aina voi käpertyä, jos tarvii tai tuntuu siltä. Haleja ja tsemppejä sullekin:-*