Tiedättekö sen tunteen, kun vaan huomaa olevansa elossa? Huomaa, että osaa nauttia pienistä asioista. Hymyillä vastaantulijoille. Olla välittämättä siitä mitä muut ajattelevat. Elää hetkessä. Olla stressaamatta. Ja antaa vaan mennä. Se on nimittäin sitä elämää. Tai ehkä joillekin kesäelämää.

Untitled

Juuri äsken kun kotiin ajaessani katselin taivaalla jättikokoisena möllöttävää kuuta, tyhjiä teitä, lämpömittarin asteita (vielä näin yöaikaan) ja violettia taivasta, mietin, kuinka siistä aikaa tää kesä ihan oikeesti on. Mä tunnen itseni onnelliseksi ja oloni jotenkin niin keveäksi. Ei taakkoja, murheita, stressiä tai surua. Ja vaikka velvollisuuksia olisikin, ne ei tunnu ollenkaan niin raskailta kuin yleensä.

Voisiko tää kesäminä olla se ainainen minä? Ja jos se olisi, niin tarkoittaisiko se, että mä olisin vihdoin löytänyt sen kuuluisan tasapainon ja rauhan mun elämään? Saanut inspiroivia ihmisiä ja aitoa välittämistä ympärilleni, oppinut kuuntelemaan omaa itseäni, uskaltautunut heittäytymään uusiin haasteisiin ja oppinut nauttimaan elämästä? Ehkä se tosiaan olisi niin. Se tuntuisi aika ihanalta.

Entä jos annettaisiin kesän inspiroida meitä olemaan aina se paras versio itsestämme? Jos oltaisiinkin aina se kesäinen, onnellinen ja huoleton itsemme, eikä lannistuttais niin herkästi sadepäivistä tai toimimattomasta nettiyhteydestä? Jos ei heti ensimmäisenä loman jälkeisenä arkipäivänä haikailtaisikaan sitä seuraavaa lomaa tai viikonloppua, vaan elettäisiin just siinä sateisessa tiistaissa ja otettaisiin siitä kaikki irti? Okei, mä tiedän, ettei se kuulosta niin hyvältä, kuin kesäpäivä rannalla, mutta kuitenkin. Entä jos silti edes yritettäisiin nähdä se valoisampi puoli ja tehdä niistä sateisista harmaista päivistä vähän kivempia?

kuvat: Ella

Näiden ajatusten saattelemana mä vihdoin lennän Höyhensaarille. Huomenna on taas uusi ihana kesäpäivä aikaa nauttia – oli se sitten kupista kahvia parvekkeella, festareista parhaiden ystävien kanssa tai iltauinnista mökillä. Kunhan nautit.

-Laura