Mä tiedän olevani siinä mielessä tosi onnekas, että voin jo näin nuorena sanoa löytäneeni jonkinlaisen tasapainon elämässä. Ympärilläni on joukko aitoja, välittäviä ja minua inspiroivia ihmisiä, alan pikkuhiljaa löytämään oman paikkani tässä maailmassa, teen päivittäin sellaisia juttuja, mihin mulla on intohimoa, oon oppinut elämään itsenäisesti ja tärkeimpänä: uskaltanut lähteä tavoittelemaan unelmiani. Tiedän, ettei moinen ole mikään itsestäänselvyys.

Untitled

On paljon asioita, jotka saattavat tuntua olevan omien unelmien toteuttamisen tai onnellisen elämän tiellä. Vaikea parisuhde, lannistava tunnelma lähipiirissä, eksynyt olo, surullinen tapahtuma tai ihan vaikka vaan se, ettei kerta kaikkiaan osaa tehdä onnettomuuden tunteelle mitään, voivat olla estämässä onnellisuutta. Tietää, ettei ole onnellinen, muttei myöskään usko omiin unelmiin, eikä ehkä tiedä, mitä voisi tehdä ollakseen onnellisempi.

Mä ainakin oon ollut kyseisessä tilanteessa. Koko pienen ikäni oon kyllä ollut kova haaveilemaan – milloin halusin näyttelijäksi ja milloin laulajaksi, toisaalta taas halusin muuttaa ulkomaille opiskelemaan – mutta en oikeastaan koskaan uskonut haaveisiini, enkä siihen, että ne olisi oikeasti mahdollista myös saavuttaa. “So much talk, but so little action” – se päti ainakin minuun.

Kadehdin ihmisiä, jotka pääsivät unelmiensa opiskelupaikkaan, jättivät kaiken ja lähtivät moneksi kuukaudeksi reissaamaan, ottivat riskejä ja elivät spontaanisti. Kadehdin ihmisiä, jotka menivät päätäpahkaa intohimojensa perässä, ihmisiä, jotka osasivat nauttia elämästä. Kadehdin ihmisiä, jotka säteilivät. Kadehdin onnellisuutta. Luulin olevani elämääni tyytyväinen, koska ajattelin sen riitävän minulle sellaisenaan. Luulin, että olin onnellinen ja tyytyväinen elämääni sellaisenaan, vaikka syvällä sisällä en sitä ollut.

Untitled
Untitled

Kun aloin pikkuhiljaa oppimaan kuuntelemaan itseäni paremmin, oivalsin paljon asioita. Tajusin, ettei minusta olisi kulkemaan sitä polkua, jota olin kovasti yrittänyt seurata. Tajusin, että on ihan ok valita eri reitti, kuin muut. Oli ihan ok olla pihalla siitä, mitä haluaisi opiskella vai halusiko sitä edes opiskella mitään. Oli ihan ok purskahtaa itkuun puolituntemattomille, kun he kysyivät, onko kaikki hyvin. Oli ihan ok, että oli paha olla. Oli ihan ok olla hukassa.

Kun olin tarpeeksi kauan puinut omaa kiukkuani, turhautuneisuuttani, epävarmuuttani ja mitä sitä nyt ikinä heikkoina hetkinä tunteekaan, aloin pikkuhiljaa uskomaan siihen, että löytäisin vielä joku päivä sen oman juttuni. Oman paikkani maailmassa. Työn, jota rakastaisin, ihmisen, joka olisi siinä, ystävät, joiden kanssa voisin olla täysin oma itseni ja sen onnellisuuden tunteen.

Ja ajatuskin siitä, että joku päivä tietäisin niiden kaikkien löytyvän, motivoi mua jatkamaan. Uskalsin alkaa suuntaamaan katsettani niitä asioita kohti, mitkä kiinnostivat ja uskalsin luottaa intuitiooni. Uskalsin valitan vähän erilaisen polun ja tehdä just niin, mikä tuntui itsestä sillä hetkellä hyvältä.

Hyväksyin kaiken sen kiukun, turhautuneisuuden ja pahan olon, mitä olin käynyt läpi. Lopetin kadehtimasta muita ja käytin kaiken sen energian inspiroitumiseen. En enää valitellut, jos joku toinen saavutti jotain, vaan otin siitä mallia ja pistin kakkosvaihteen päälle. Minäkin halusin unelmieni käyvän toteen.

Untitled

Ja mä tiedän, että mitä ikinä sitä tavoitteleenkin, haluaisi sen tapahtuvan nopeasti. Niinhän se ois kaikista mukavinta ja ennen kaikkea helpointa. Mutta ilman sitä – joskus aika kivistä ja mutkaistakin – polkua omia unelmia kohti, ei voi koskaan oppia itsestä enemmän. Vaikka mulla on joskus ollut tosi vaikeeta itseni kanssa – omat ajatukset ovat vituttaneet, oon ollut onneton ja ahdistunut – oon silti kiitollinen niistä vaikeista hetkistä. Ne on opettaneet mulle eniten. Ne tekevät minusta joka päivä kiitollisemman sille, että voin sanoa pikkuhiljaa löytäväni paikkani tässä maailmassa. Ne tekevät musta kiitollisen, että saan tällä hetkellä tehdä asioita, joita rakastan. Olla välittävien, aitojen ja minua inspiroivien ihmisen ympäröimänä. Ja tärkeimpänä: uskallan mennä sata lasissa unelmiani kohti. Niiden vaikeiden hetkien takia oon tänään vahvempi, rohkeampi, avoimempi ja hyväksyvämpi. Niiden takia oon nyt tässä.

Kai mä tässä yritän sanoa, että me kaikki ollaan haavoittuvaisia ja välillä hukassa. Toiset ehkä enemmän kun toiset, mutta me kaikki käydään joskus vähän pohjalla. Se on osa elämää ja se täytyy vaan hyväksyä. Antaa itselle aikaa käsitellä tunteita, kuulostella fiiliksiä ja purkaa pahaa oloa, jos siltä tuntuu.

Sitten kun mieli on valmis, asiat hyväksytty ja paha olo purettu, voi alkaa pikkuhiljaa suuntaamaan katsetta ylöspäin ja toimintaa kohti unelmia ja tavoitteita. Ensin on kuitenkin oltava ajatuksen tasolla valmis siihen – halukas ja valmis muutoksen. Jos lähtee toimimaan puolikuntoisena, tulee enemmin tai myöhemmin romahdus, se on satavarmaa.

-Laura