Oman itsensä kurittamisesta

Routainen maa narskuu lenkkareiden alla, kun huomaan myöhäisen illan kävelylenkkini vaihtuneen löysään hölköttelyyn. Juoksu tuntuu ihanalta, askeleet kevyiltä ja poskipäitä nipistelee raikas ja viileä ulkoilma.
Mieleeni juolahtaa yhtäkkiä kaikki ne kilometrit, joita joskus juoksin vain koska luulin, että pitäisi. Kaikki ne lenkit, joita juoksin, vaikka se ei tuntunut hyvältä. Kaikki ne tilanteet, joissa puskin itseäni turhaan sinne, mihin ei olisi tarvinnut. Kaikki ne kerrat, kun sokeana laitoin itseni tekemään asioita, jotka loppujen lopuksi vain söivät energiaani – oli kyse sitten liikuntasuorituksesta, joidenkin ihmisten seurassa olemisesta, työnteosta tai opiskelusta.
Tää sai mut miettimään. Mietin tämänhetkistä elämääni – arvojani, asennettani, fiilistä itsestäni, ihmissuhteitani, käyttäytymistäni… Mietin, kuinka pelkästään se, että joskus heräsin tuosta suorittamisen kuplasta, on kasvattanut mua päivä päivältä tähän pisteeseen. Ja kuinka se kasvattaa mua edelleen.
Se, että joku viettääkin päivänsä tekemättä joka päivä kahdeksan tuntista työpäivää, hakematta mitään opiskelupaikkaa tai käymättä koulussa, on kuin punainen vaate sille, miten tämä yhteiskunta yrittää opettaa elämään. Jatkuvasti pitäisi ylittää itsensä ja puskea rajojen läpi, sillä vain siten voidaan saada tyydytystä ja olla ylpeitä itsestämme. Herkkuhetket, lomat, pitkät yöunet, viikonloput – kaikki nautinto täytyy ansaita, jotta niistä voi hyvällä omalla tunnolla oikeasti nauttia, koska ”on sen kovalla työllään ansainnut”.
Mutta missä vaiheessa kukaan sanoi, ettei jokaista päivää voisi elää nautiskellen, iloiten ja rentoutuen? Missä vaiheessa kaikki nautinto, oma-aika ja lepääminen täytyi ansaita kovalla työnteolla, rankalla treenaamisella ja mahdollisimman monilla suorituksilla? Missä vaiheessa kukaan kielsi ottamasta jokaisesta päivästä aikaa myös itselleen ja omien tuntemuksien kuuntelemiseen?
Kun juttuhan on siinä, että me ollaan itse ajettu itsemme tähän pisteeseen, tähän kuplaan ja tähän kierteeseen. Ja me myös ajetaan itseämme omalla ajattelutavallamme koko ajan syvemmälle.
Me ollaan totuttu, että meiltä vaaditaan. Ja me ollaan totuttu, että me myös suoriudutaan – vaikka se kaipaisikin kovaa itsekuria ja puskemista – koska niin on opetettu. On opetettu, että kovalla työllä suoriudut ja pääset elämässä pitkälle. Kun jaksat opiskella parikymmentä vuotta, olet mallikansalainen, saat vakaat tulot, kivan kodin, auton ja mahdollisesti perheen, jota elättää.
Mutta missä vaiheessa tätä suorittamisen kuplaa kukaan ehtii ajatella ja kokeilla, mitä elämältään oikeasti haluaa? Kun jatkuvasti vain tottelee kirjoittamattomia sääntöjä ja elää niiden mukaisesti, ei jää aikaa oman itsensä kuuntelemiselle ja omien unelmien toteuttamiselle.
Nimittäin tässä mun matkalla nimeltä elämä, ne kaikista vaikeimmat, hukassa olemisen hetket ovat olleet niitä, mistä oon saanut kaikista eniten irti. Ne hetket ovat antaneet mulle itsestäni jotain sellaista, mitä en olisi koskaan saanut, jos olisin suostunut elämään yleisten odotusten mukaisesti ja tekemään jotain sellaista, mitä en oikeasti olisi edes halunnut.
Ja vaikka tällä hetkellä asiat ovat paremmin, kuin tuolloin, jolloin puskin jatkuvasti, on edelleen hetkiä, jolloin huomaan meinaavani toimia sen opitun mallin mukaisesti.
Mutta sitten havahdun, potkaisen itseäni takapuoleen ja totean, etten anna sille valtaa. Ja sitten toimin juurikin päinvastoin, kuin ennen. Koska sillä tavalla saan eniten irti itsestäni, elämisestä ja elämästä.
Anonyymi
Kiitos 🙂 Tämä tuli juuri oikeaan hetkeen. Kiitos.
Laura
Kiitos<3
Katsku
Oot nii viisas muru <3 Upeita kuvia!!
Laura
:')) pus
Jemina
Voi että.. mäkin niin haluaisin saada itteni päästää vaan irti. Irti kaikesta turhasta huolehtimisesta, stressistä, kurninalaisuudesta. Mulla puhkes nimittäin jonkinlainen burnout tossa puolvuotta sitten 9lk lopulla.(järkyttävä stressi jonka seurauksena itsensä rääkkäämistä liikunnalla, ruokahaluttomuus, tajuton laihtuminen mun kokoon nähden, mieli maassa…jne) Elin sillon todella sumuista aikaa, mun aivot ei toiminu. Ja kaikista pelottavinta on mun mielestä tässä se etten oikeestaan muista siitä paljookaan. Tällähetkellä kärsin hormonitoiminnan häiriintymisestä ja kylmyydestä. Oon ittelleni vaan niin helvetin vihanen, koska se ihan mun omaa aikaan saannosta. Mä haluun olla se sama jemina joka nautti elämästä, jolla oli täydellinen lihaksikas ja terveenäköinen kroppa,mutta ennen kaikkea oli iloinen, oli Onnellinen, Tasapainoinen, Vahva. Mä haluan oppia rakastamaan. Rakastamaan muita mut ennen kaikkea itseäni. Tällä hetkellä voin paremmin mutta masentaa vaan että tuntuu etten koskaan enään voi löytää sitä tasapainoa joka mulla oli liikunnan ja ruoan ja nimenomaan henkisen vahvuuden suhteen, ja tuntuu ettei edistystä tapahdu vaikka kuinka yritän. Mä tiedän kyllä että siinä voi mennä tosi pitkään että mun keho palautuu mut pelkään vaan mun tulevaisuuden puolesta(hormonitoiminta). Ensinnäkin anteeksi tällänen romaani avautuminen, kiitos laura tästä tekstistä! <3
Laura
Voi kuule, kiitos sulle kommentista, ei haittaa ollenkaan, että kirjoitit pitkän sellaisen<3
Mä voin kuvitella, että toi on varmasti ihan älyttömän rankkaa, varsinkin kun moisesta jää aikamoiset jäljet yleensä, vaikka ne oliskin suurinosa korjattavissa. Tosi ikävä kuulla, että sulla on ollut noin vaikeeta ja että oot ollut itselles armoton – en voi silti sanoa, ettenkö olis itsekin joskus ollut ja sen takia ymmärränkin, mistä puhut.
Toivotan sulle han älyttömästi tsemppiä ja lähetän suuren voimahalin. Tiedän, että pystyt voimaan paremmin ja selvästi myös haluat sitä, joten ei oo mitään estettä sille, ettetkö vois tuntea itteäs taas onnelliseks ja tyytyväiseksi just siihen, mitä sulla on<3 Mä lupaan, että kun annat itselles aikaa ja keskityt siihen, mitä elämältä oikeesti haluat, niin tuut varmasti löytämään tasapainoisemman ja onnellisemman arjen. Pusuja ja tsemppejä!
Jemina
Kiitos!<3