Untitled

Routainen maa narskuu lenkkareiden alla, kun huomaan myöhäisen illan kävelylenkkini vaihtuneen löysään hölköttelyyn. Juoksu tuntuu ihanalta, askeleet kevyiltä ja poskipäitä nipistelee raikas ja viileä ulkoilma.

Mieleeni juolahtaa yhtäkkiä kaikki ne kilometrit, joita joskus juoksin vain koska luulin, että pitäisi. Kaikki ne lenkit, joita juoksin, vaikka se ei tuntunut hyvältä. Kaikki ne tilanteet, joissa puskin itseäni turhaan sinne, mihin ei olisi tarvinnut. Kaikki ne kerrat, kun sokeana laitoin itseni tekemään asioita, jotka loppujen lopuksi vain söivät energiaani – oli kyse sitten liikuntasuorituksesta, joidenkin ihmisten seurassa olemisesta, työnteosta tai opiskelusta.

Tää sai mut miettimään. Mietin tämänhetkistä elämääni – arvojani, asennettani, fiilistä itsestäni, ihmissuhteitani, käyttäytymistäni… Mietin, kuinka pelkästään se, että joskus heräsin tuosta suorittamisen kuplasta, on kasvattanut mua päivä päivältä tähän pisteeseen. Ja kuinka se kasvattaa mua edelleen.

Untitled
Untitled

Se, että ollaan opittu elämään maailmassa, jossa oman itsensä puskeminen, jatkuva suorittaminen ja yleisten odotusten mukaan toimiminen on normi – oletusarvo – jota toteuttamatta jättämistä pidetään enemmänkin todella outona, kertoo siitä, kuinka syvälle tuohon kuplaan niin hyvin moni meistä on vajonnut. Tekemättömyys, pysähtyminen, syvään hengittäminen, tiedostaminen ja vain oleminen eivät todellakaan ole arkipäivää, vaan enemmänkin asioita, joita joudutaan opettelemaan ja joista ehkä osataan vain unelmoida.

Se, että joku viettääkin päivänsä tekemättä joka päivä kahdeksan tuntista työpäivää, hakematta mitään opiskelupaikkaa tai käymättä koulussa, on kuin punainen vaate sille, miten tämä yhteiskunta yrittää opettaa elämään. Jatkuvasti pitäisi ylittää itsensä ja puskea rajojen läpi, sillä vain siten voidaan saada tyydytystä ja olla ylpeitä itsestämme. Herkkuhetket, lomat, pitkät yöunet, viikonloput – kaikki nautinto täytyy ansaita, jotta niistä voi hyvällä omalla tunnolla oikeasti nauttia, koska “on sen kovalla työllään ansainnut”.

Untitled

Mutta missä vaiheessa kukaan sanoi, ettei jokaista päivää voisi elää nautiskellen, iloiten ja rentoutuen? Missä vaiheessa kaikki nautinto, oma-aika ja lepääminen täytyi ansaita kovalla työnteolla, rankalla treenaamisella ja mahdollisimman monilla suorituksilla? Missä vaiheessa kukaan kielsi ottamasta jokaisesta päivästä aikaa myös itselleen ja omien tuntemuksien kuuntelemiseen?

Niin, sepä se – ei missään vaiheessa. Kukaan ei ole kieltänyt meitä lopettamasta kiirehtimisen paikasta toiseen. Kukaan ei ole kieltänyt meitä keskeyttämään koulua, joka ei tunnu omalta. Kukaan ei ole kieltänyt meitä kieltäytymästä asioista, joita emme halua tehdä tai niiden ihmisten seurasta, joiden kanssa emme halua olla. Eikä kukaan ole kieltänyt meitä olemaan kuuntelematta omia itsejämme. Kukaan ei ole koskaan sanonut niin.

Kun juttuhan on siinä, että me ollaan itse ajettu itsemme tähän pisteeseen, tähän kuplaan ja tähän kierteeseen. Ja me myös ajetaan itseämme omalla ajattelutavallamme koko ajan syvemmälle.

Me ollaan totuttu, että meiltä vaaditaan. Ja me ollaan totuttu, että me myös suoriudutaan – vaikka se kaipaisikin kovaa itsekuria ja puskemista – koska niin on opetettu. On opetettu, että kovalla työllä suoriudut ja pääset elämässä pitkälle. Kun jaksat opiskella parikymmentä vuotta, olet mallikansalainen, saat vakaat tulot, kivan kodin, auton ja mahdollisesti perheen, jota elättää.

Untitled

kuvat: Ella Elers

Mutta missä vaiheessa tätä suorittamisen kuplaa kukaan ehtii ajatella ja kokeilla, mitä elämältään oikeasti haluaa? Kun jatkuvasti vain tottelee kirjoittamattomia sääntöjä ja elää niiden mukaisesti, ei jää aikaa oman itsensä kuuntelemiselle ja omien unelmien toteuttamiselle.

Nimittäin tässä mun matkalla nimeltä elämä, ne kaikista vaikeimmat, hukassa olemisen hetket ovat olleet niitä, mistä oon saanut kaikista eniten irti. Ne hetket ovat antaneet mulle itsestäni jotain sellaista, mitä en olisi koskaan saanut, jos olisin suostunut elämään yleisten odotusten mukaisesti ja tekemään jotain sellaista, mitä en oikeasti olisi edes halunnut.

Ja vaikka tällä hetkellä asiat ovat paremmin, kuin tuolloin, jolloin puskin jatkuvasti, on edelleen hetkiä, jolloin huomaan meinaavani toimia sen opitun mallin mukaisesti.

Mutta sitten havahdun, potkaisen itseäni takapuoleen ja totean, etten anna sille valtaa. Ja sitten toimin juurikin päinvastoin, kuin ennen. Koska sillä tavalla saan eniten irti itsestäni, elämisestä ja elämästä.

-Laura