Aluksi ajattelin, etten sano mitään, mutta päätin nyt loppujen lopuksi kuitenkin avata suuni aiheesta. Tavallaan tää aihe tuntuu vähän vieraalta, enkä niinkään osaa ottaa siihen kantaa, mutta koska tää kyseinen juttu on pyröinyt mielessä nyt jo vurokauden tunnit, päätin, että ehkä on ihan fiksua kirjata vähän fiiliksiä ylös.

Törmäsin eilen moneen otteeseen nuoren australialaisen somejulkkiksen ja mallin, Essena O’Neilin, pysäyttävään videoon, jossa hän kertoo somen vaikutuksista elämäänsä. Tyttö oli jo 12-vuotiaana alkanut aktiivisesti käyttämään sosiaalista mediaa, seurannut inspiraatiotilejä ja katsellut kuvia “täydellisistä” vartaloista. Salaa hän oli toivonut, että olisi itsekin joskus satojen tuhansien ihmisten seuraama ja “yhtä täydellinen” kuin nuo tytöt, kenen kuvia hän katseli. Hänkin halusi saada paljon tykkäyksiä, kehuja ja seuraajia, jotta hänen ei tarvitsisi olla onneton ja kadehtia muita. Mitä enemmän näkyvyyttä, sitä onnellisempi hän olisi.

Untitled

Essena alkoi pikkuhiljaa tavoittelemaan koko ajan suurempia seuraajamääriä – hän mietti, mihin aikaan kuva kannattaisi julkaista, jotta se saisi eniten huomiota ja minkälainen vartalo pitäisi olla, jotta voisi saavuttaa suuren suosion somessa. Hän saattoi olla syömättä koko päivän, jotta vatsa näyttäisi kuvassa litteämmältä. Kuvia saatettiin ottaa koko päivä, jotta saataisiin edes yksi julkaisukelpoinen otos instagramiin. Kuvissa oli pakko ottaa tietyt vaatteet päällä, koska sponsorit olivat lähettäneet niitä hänelle ohjeistaen millainen kuva vaatteiden esittelyyn sopisi ja mitä kuvatekstissä pitäisi lukea. Apua.

Essena käytti neljä vuotta elämästään omistautuen somelle. Kaikki vapaa-aika ja energia kului sometilien sisällön tuottamiseen ja niiden päivittämiseen. Hän eli sosiaalisen median armoilla. Intagram, Youtube ja Snapchat oli päivitettävä ja sisällön oli oltava virheetöntä. Nälkä myös kasvoi syödessä: yhtäkkiä, kun neljännesmiljoonaa seuraajaa oli saavutettu, se ei tehnytkään enää onnelliseksi. Oli saatava lisää. Ja lisää. Ja lisää. Kunnes lopulta tyttö paloi loppuun. Kaikki se, mitä hän oli luullut täydelliseksi elämäksi, tekikin hänet onnettomimmaksi ikinä. Millään, mille hän oli ne neljä vuotta elämästään omistautunut, ei ollutkaan hänelle enää mitään merkitystä. Essena sulki kaikki somekanavansa ja kuvasi videon merkiksi siitä, ettei enää aio pyhittää elämäänsä ruuduille.

Untitled

Kun katsoin tuon videon, olin järkyttynyt siitä, miten niin nuori tyttö on voinut kokea tuollaista. Jos itse olisin 18-vuotiaana herännyt siihen, etten ole oikeasti elänyt elämääni, olisin varmasti reagoinut Essenan tavoin. Pääosin mulla tuli kuitenkin vaan tosi outo olo tästä kaikesta. Jopa pieni inhon tunne valtasi mut hetkeksi, kun mietin, että entä jos mun blogin lukijat tai instagram seuraajat ajattelevat mun olevan täydellinen ja elävän täydellistä elämää? Jos some kerta pystyy aiheuttamaan niinkin suurta ahdistusta, onnettomuutta ja kurjuuden tunnetta, mitä se oli tehnyt Essenalle, niin mä en ikinä haluaisi olla se, kenen kuvia katsellessa jollekin toiselle tulee huono fiilis itsestään.

Vaikka tykkään panostaa blogini ja instagramini visuaalisuuteen – tykkään, että ne sisältävät laadukkaita kuvia ja näyttävät kivalta – on se minulle täysin toissijaista. Kun mietin somekäyttäytymistäni, se ei perustu siihen, miten saavuttaisin eniten tykkäyksiä tai miten saisin mahdollisimman paljon seuraajia. Se perustuu omiin intohimoihini, hyvän fiiliksen levittämiseen ja inspiraatioon. Olen siellä ihan yhtälailla oma itseni, kuin muutenkin. Mun tarkoituksena ei ole luoda kuvaa siitä, että elämäni olisi täydellistä, koska sellaista elämää ei ole. Ei kenelläkään. Sen sijaan haluan puhua avoimesti vaikeista hetkistä, vuodattaa sitä, kuinka en tiedä miten päin pitäisi olla, jos siltä tuntuu ja taas vastaavasti postata hienoja kuvia ja kertoa, että oon ihan sairaan onnellinen, jos siltä tuntuu. Koska se on elämää.

Untitled

On toki totta, että moni asia somessa on epäaitoa, kuvia photoshopataan ja niiden avulla luodaan illuusioita, enkä väitä, etteikö olisi väärin iskostaa sitä kautta tietynlaista kuvaa “ihannevartalosta” eritysesti nuorten tyttöjen päähän. Mutta mä en ole koskaan oikein osannut uhrata energiaani siihen, että tulisin kuvien takia onnettomaksi tai epävarmaksi itsestäni. On ollut aikoja, kun en ole ollut tyytyväinen itseeni ja varmasti on tullut joskus huokaistua kateudesta jonkin inspiraatiotilin kuvalle “täydellisestä vartalosta”, mutta jokin on aina estänyt mua jäämään haikailemasta moisien juttujen perään sen kummemmin. Ei niiden kuvien tarkoituksena ole saada ihmisiä onnettomiksi ja epävarmoiksi itsestään, vaan niiden tarkoituksena on inspiroida. Ne kuvat ovat jonkun ihmisen työnnäyte. Voi olla, että hän saa tilin pitämisestä rahaa esimerkiksi Essenan tavoin tai voi olla, että kauniiden valokuvien jakaminen on tyypin intohimo. Ainakin niin mä sen nään ja niin mä myös ajattelen itse somessa toimiessani.

Untitled

On kuitenkin hyvä, että tästä aiheesta keskustellaan ja että se tuodaan pinnalle, sillä kyseessä on varmasti kasvava ongelma. Mua kiinnostaisi kuitenkin tietää, olenko mä ainoa, joka näkee sosiaalisessa mediassa myös paljon hyvää? Instagram, blogit, pinterest, snapchat – ne kaikki on mulle inspiraationlähteitä ja viihdettä. Kun kadehtimisen sijaan otankin kuvista ja kirjoituksista inspiraatiota, on itsensäkin kanssa paljon helpompi olla. Ei sillä, että pitäisinkään noita langanlaihoja mallivartaloita ihannevartaloina, mutta kuitenkin. On paljon helpompaa, mukavempaa ja nautinnollisempaa elää, kun ei kadehdi muita ja vertaa itseään muihin. Yleensä, kun pääsee siitä irti, oppii näkemään itsensäkin ihan uudessa valossa ja pikkuhiljaa rakastumaan omaan itseensä just sellasena, kun on. Eiks niin?

-Laura