Menoa toisensa jälkeen, suunnitelmia päivästä toiseen ja koulukin alkaa viikon päästä. Kännykkään piippa viestejä, joista en osaan aina edes “kerkeä” vastaamaan. Sitten viestit unohtuvat, päiviä kuluu ja yhtäkkiä havahdun, etten ole vieläkään vastannut niihin. Menot menevät päällekkäin ja kivoja juttuja jää tekemättä, vaikka kuinka vaan haluaisi perua ihan kaiken ja tehdä vaan just sitä, mitä lystää.

Untitled

Mä en ole päässyt pitkään aikaan kunnolla lepäämään, enkä oikeastaan ole viettänyt aikaa edes kotonani täällä nukkumista pidempään. Reissua reissun päälle, festareita, pt-koulutusta, töitä, treeniä, ystäviä sen verran minkä vaan suinkin kerkeää ja ylipäätään vaan paljon tekemistä. Ehkä jopa liikaakin.

Vaikka kuinka ihanaa aikaa tämä kesä onkin – ja vaikka on kuinka ihanaa, että paljon kivaa tekemistä löytyy pitkin viikkoja – alkaa tässä yhteen putkeen paikasta toiseen viipottaessa kyllä pikkuhiljaa tulemaan meikäläisellä raja vastaan. Takana on ihan liian monet lyhyet yöunet ja ihan liikaa menemistä. Kaikki se hetkessä eläminen, spontaani tekeminen ja kiireettömyys ovat viimeaikoina ihan suoraan sanottuna kadonneet teille tietämättömille. Niistä ei ole tietoakaan. Ainoat suunnitelmat, joita pystyn päivän aikana muuttamaan ovat ruoan tai treenin suhteen, kaikki muut menot on vaan pakko hoitaa, koska muutkin ovat riippuvaisia niistä. Vaikka yritän kiireestä huolimatta mennä positiivisella ja hyvällä asenteella eteenpäin, on mulla meinannut pakka hajota jo pari kertaa. Mulla on meinannut päästä itkupotkuraivarit, koska olisin vaan halunnut omaan kotiin rauhoittumaan. Mä olen meinannut tiuskia ystäville, koska mua vaan stressasi seuraava “velvollisuus”. Mä olen meinannut heittää hanskat tiskiin ja olla suunnittelematta enää yhtäkään tekemistä yhdellekään päivälle ikinä. Argh. Mutta kun totuus on se, että mä en vaan kohta enää jaksa.

Untitled

Mua ahdistaa, että mulla on tosi usein kiire, ja joudun väistämättäkin suunnittelemaan päiviäni etukäteen. Mua ahdistaa, kun huomaan juoksevani kaupungilla henkihieverissä, jotta pysyisin aikataulussa. En halua elää aikataulussa. Mua ahdistaa, että on viimeinen lomaviikko, enkä senkään aikana oikein kerkeä lepäämään. Ja kaiken kukkuraksi mua ahdistaa, että mua ahdistaa.

Mä en halua, että mua stressaa. Mä en halua ahdistua. Mä en halua olla kireä ja inhottava. Koska sitä mä en ole, ja mä tiedän sen.


Okei, myönnetään, että kärjistin ehkä hieman. Olenhan mä lomaillut, käynyt matkoilla ja tehnyt nimenomaan niitä kivoja asioita. Mutta kun kaipaan myös sitä omaa aikaa, ihan vaan yksin kotona. Aikaa hyvää ruokaa kokkaillessa, siitä nautiskellessa ja lempparisarjoja peiton alla katsellessa. Sitä pelkkää yksin oloa, kun joskus jopa tylsistyy kotona olemiseen. Voi, sitä mä kaipaan. En nimittäin edes muista, milloin olisin viimeksi tylsistynyt kotona. Koti on enemmänkin ollut se paikka, johon oon vaan koko ajan ikävöinyt ja hartaasti toivonut, että pääsisin sinne rauhoittumaan. Joka kerta kun olen lähiaikoina tullut kotiin, on se ollut pelkän nukkumisen syömisen, pyykin pesemisen tai tavaroiden purkamisen ja taas uudelleen pakkaamisen merkeissä. Koti on ollut vain nopea välipysähdys.

Untitled

kuvat: Kata

Haluaisin myös tästä syystä pyytää anteeksi, että blogi on varsinkin tässä loppukesän aikana kärsinyt menemisistäni ja pysynyt aika hiljaisena. Mä olen vähän sellainen, etten oikeen väkisin vääntämällä tätä hommaa tykkää tehdä ja joskus niitä postauksia ei vaan tipu, koska en yksinkertaisesti ehdi edes ajattelemaan muuta, kuin sen päivän ohjelmaa tai aikataulua. Hyi, kuulostaa niin inhottavalta kun sen sanoo ääneen. Mutta niin se vaan on vähän tupannut menemään. Musta tuntuu, etten kerkeä keskittymään niihin asioihin, mihin ihan oikeasti vaan haluaisin. Blogiin, pt:n hommiin ja ajatuksiini. Koska juuri nyt kaipaisin aikaa niille asioille, joita rakastan. Niille, joihin minulla on intohimoa ja joita haluaisin kehittää.

Haluaisin lähteä iltakävelylle lempimusiikit korvilla ja antaa mielikuvituksen laukata. Haluaisin vaan olla hetken yksin, ihan vaan kotona.

-Laura