On niitä päiviä, kun meet kaasupohjassa eteenpäin, endorfiinit jyllää, inspiraatio on huipussaan ja elämä on joka päivä maailman siistein juttu. Oot yhtä hymyä, treenit rullaa, fiilistelet jokaikistä pientäkin asiaa, sulla on itsevarma fiilis oikeastaan kaikesta ja meet koko ajan unelmia kohti. Teet täysillä juttuja mitä rakastat, etkä huolehdi mistään turhista. Tiiät, että kaikki tulee järjestymään. Hymyilet, naurat, rakastat, halailet, tanssahtelet, fiilistelet ja oot onnellinen.

Mun elämä on suurimmaksi osaksi niitä päiviä, erityisesti viimeaikoina se on ollut. Mä oon oppinut iloitsemaan hyvänmakuisesta kahvista, puhtaasta kodista, kauniista jouluvaloista ja pitkistä halauksista ja lopettanut odottamasta jatkuvasti jotain tulevaa. Oon työstänyt tapaani käsitellä negatiivisia ajatuksia ja keskittynyt näkemään jokaisessa tilanteessa ne hyvät puolet. Joskus se on ollut vaikeaa, mutta joka kerta sen arvoista.

Untitled

Mut sit on niitä päiviä, kun makaat viidennettä päivää flunssassa samoissa pieruverkkareissa peiton alla, tuijotat kohta kolmatta kautta Modernia Perhettä putkeen ja ainoa tehtävä koko päivänä on nousta käymään vessassa ja kokata itselle jotain purtavaa. Kroppa tuntuu löysältä ja voimattomalta, pää lyö tyhjää, peppu on niin puutunut kaikesta siitä makaamisesta, että sen herättelemiseksi tarvittaisiin jäätävä kyykkytreeni ja turhautuneisuusprosentit alkavat hipomaan kattoa, elleivät jo oo menneet siitä läpi. Ajatuskin siitä, että kaikki muut tuolla jossain ulkomaailmassa puuhaavat tavalliseen tahtiinsa juttuja, joita säkin puuhaisit, jos et ois kipeenä, tuntuu epäreilulta, koska ainoa, mitä sä sillä hetkellä tiedät, on oma sänky, Netflix ja ne pieruverkkarit, joissa oot hengannut kohta viikon.

Jep, ne on niitä päiviä. Niitä päiviä, kun väistämättäkin alat tuntemaan olosi – no, sanotaanko vaikka, että – ei niin inspiroituneeksi ja elämäniloiseksi. Niitä päiviä, kun tiedät, ettet oo oma ittes ja samaan aikaan sua ärsyttää oma kyynisyytes, mut silti lietsot sitä. “Normaali elämä” tuntuu kaukaiselta ajatukselta ja alat jo tottumaan siihen, että lasket aamupalan jälkeen tunteja nukkumaanmenoon, koska sulla ei oo koko päivänä yksikertaisesti mitään muutakaan tekemistä. Haluat uskoa, että paranet mahdollisimman pian, mutta samaan aikaan tiedät, ettei täysin terve olo odota vielä parin päivän päässä. Jankkaat, ettet jaksa olla kipeenä ja keräät sympatiapisteitä poikaystävältä.

Niitä päiviä on ihan ok olla, aina silloin tällöin. Muistuttamassa meitä siitä, että se oma “tavallinen arki” onkin aika kiva juttu, kun sitä tulee jo näin helposti ikävä.

Untitled

Sit kun oot tarpeeks masistellut, purkanut pahimmat turhautuneisuuden tuntees, syönyt pari palaa suklaata, saanut pitkiä halauksia sun parhailta ystäviltä ja asettunut mukavasti kynttilöiden valossa peiton alle, tajuat, että ehkä nyt ei ollukaan kyse mistään niin kovin vakavasta asiasta. Hetken pohdittuasi maailma alkaakin näyttämään taas vähän kivemmalta paikalta, ja sun äsköset ongelmat ei tunnukaan enää isoilta.

Alat tajuamaan, kuinka paljon arvostat sitä, että oot (pian) terve, oma fiilistelevä ja reipas, ittes ja pääset puuhaamaan siistejä juttuja. Innostut siitä, että voit lähteä kävellen kauppaan ilman, että päässä jyskyttää, ja siitä, ettei sun kohta tarvitse enää kantaa nenäliinoja koko aikaa taskussa, koska et niiskuttele joka toinen minuutti. Odotat, että pääset kohta taas liikkumaan, valokuvaamaan, kahvittelemaan, kävelemään kaupungille ja viettämään iltaa kavereiden kanssa ihan tavalliseen tapaasi.

Koska tää oli vaan yks flunssa.

Untitled

Samalla oot kiitollinen pitkistä yöunista ja huolellisesta levosta, mitkä flunssan karkottaminen vaati ja siitä, että sulla on ollut koko ajan joku sun seurana tuijottamassa niitä lukuisia Modernin perheen jaksoja päivä toisensa jälkeen. Joku, joka on saanut sut nauramaan vatsa kippurassa, vaikka kurkkuun särkikin ihan perkeleesti. Joku, joka on sanonut, että oot ihana, vaikka hengailisitkin samoissa verkkareissa päivä toisensa jälkeen, etkä ehkä jaksaisi pestä hiuksia joka toinen päivä.

Ja sitten myönnät, ettei tää kipeenä oleminen ehkä ollutkaan maailman loppu. Sitä sattuu ja vaikka se vähän kirpaisee, siitä selvitään. Ensi kerralla taas ehkä astetta kypsemmin.

-Laura