Pari päivää sitten kotiovelle saapuessani huomasin oven olevan auki. Niinkun ihan selvästi raollaan. Ensimmäinen ajatus oli tietenkin, että joku oli käynyt putsaamassa koko omaisuuteni ja sisälle kotiin astuessani näkisin vain tyhjän myllätyn kämpän, jonka lattialle olisi jäänyt roiston kuraiset kengänjäljet.

Siinä paniikkitilassa säntäsin pelosta huolimatta sisälle asuntooni. Varmistin jokaikisen arvotavaran olinpaikan, kurkistin vessaan ja vilkuilin lattialle mahdollisia kengänjälkiä etsien. Ei merkkiä mistään. Tietokoneeni makasi kiltisti sängyllä, kamera odotti eteisen hyllyllä ja kaikki muutkin tavarat näyttivät olevan tavallisilla paikoillaan koskemattomina. Huh. Tällä kertaa selvisin säikähdyksellä.

Untitled

Tajusin, ettei ollut hätää ja purskahdin itkuun kengät ja takki päällä, keskelle asuntoani. Ajatuskin siitä, että joku olisi päässyt astumaan reviirilleni, omaan pieneen kotikolooni, sai niskavillat nousemaan. Samaan aikaan tunsin vihaa, ärsytystä, helpotusta ja ahdistusta. En pystynyt lopettamaan ajattelemasta sitä, kuinka kamalaa olisi, jos olisinkin tullut myllättyyn, tyhjään kotiin. Kotiin, johon joku toinen olisi ilkeyttään astunut sisään.

Tämä pieni välikohtaus sai mut miettimään. Loppujenlopuksi ei olisi ollut edes väliä, jos tavara tai toinen olisi tuona päivänä viety. Lähinnä ajatus siitä, että joku pääsisi luvatta astumaan omalle alueelleni, sai mut voimaan pahoin. Se, että joku pääsisi näkemään sen, mitä en halua jakaa kuin vain harvoille ja valituille, koskemaan tavaroihini ymmärtämättä niiden tunnearvoa ja haistamaan mun kodin tuoksut, kuvotti mua.

Untitled
Untitled

Kaikilla meillä on se oma reviiri – oma koti, omat ajatukset, hiljaiset rentoutumishetket, meditoiminen tai omat tietyt rutiinit – alue, minkä rajojen sisäpuolelle kenenkään muun ei kuulu astua. Puoli, jota moni edes läheisistämme ei meistä tiedä.

Se oma alue on meidän hengitystila ja rauhoittumispaikka. Joskus sinne saattaa haluta päästää jonkun sisään, ehkä antaa niitä paloja itsestään, joita ei usein muiden anna nähdä, mutta vain harvoin. Sillä se on paikka, joka on vain ja ainoastaan meitä itseämme varten. Sitä ei tarvitse jakaa kenenkään kanssa, eikä sen vaalimista pidä vähätellä.

Sillä sen paikan vartioiminen ei ole itsekästä, vaan puhtaasti omasta itsestä välittämistä. Oman sisimmän suojelemista. Aikaa jäsennellä ajatuksia, rentoutua, uskaltaa riisua kaikki mahdolliset kuoret ja hengittää syvään. Miten koskaan voisi olla itsekästä haluta omaa tilaa, omia ajatuksia tai tehdä omia puuhia?

Untitled

Koska se reviiri, tila tai alue, missä tehdään omia juttuja, ajatellaan omia ajatuksia ja rauhoitutaan itseksemme, on meidän turvapaikka. Turvapaikka, jonne kenenkään muun ei kuulu tunkeutua.

Onneksi kukaan ei tunkeutunut minunkaan paikkaani.

-Laura