Mun täytyy vaan mennä
Viimeisiä iltoja näissä maisemissa. Tuntuu kummalliselta. Vaikka aika on mennyt nopeasti, elämään täällä on kerennyt tottua niin hyvin, että ajatus kotiin lähtemisestä tuntuu hasardilta. Tämä paikka tuntuu niin tutulta ja turvalliselta. Tämä paikka tuntuu jo kodilta.
Aamulla herättyäni lähden kävelylle, haistelen lämmintä ulkoilmaa ja katselen vuoristomaisemia. Juon kahvia takapihalla. Silittelen naapurin koiria. Hyppään uima-altaaseen keskellä päivää. Tervehdin vastaantulijoita ja he hymyilevät takaisin. Räpsin kuvia kauniista maisemista. Kirjoittelen tekstejä. Tunnen auringon lämmön iholla. Istun iltaa terassilla ja katselen auringon laskua.
Mun elämä täällä on just sellaista, mistä nautin.
Tää kulunut kevät on ollut sekä yksi vaikeimmista, että parhaista ajanjaksoista mun elämässä tähän asti. Kun mun ranne murtui pari kuukautta sitten, moni asia kääntyi päälaelleen ja tämä loppukevät meni täysin päinvastaisesti, mitä olisin ikinä osannut kuvitella.
Pari kuukautta saikkua, ei menoja, ei arkirutiineja. Oon elellyt pelkästään oman tahtoni ja fiiliksen mukaan joka päivä. Elämä on ollut tosi helppoa. Vaivatonta. Stressitöntä. Mutta se helppo ja vaivaton elämä on saanut mut myös tuntemaan itseni useasti tosi hyödyttömäksi.
Siksi oon miettinyt viime viikkojen aikana paljon tulevaisuutta ja sitä, mitä siltä haluan. Mun unelmia, intohimoja, työkuvioita, asumista, ihmissuhteita… Kaikkea.
Ja nyt alan ymmärtämään, että ehkä mulle sattunut tapaturma olikin ihan tarkoituksenmukainen juttu.
Ehkä se oli loppujen lopuksi merkki siitä, että mun oli aika pysähtyä. Pysähtyä kuuntelemaan itseäni ja kysymään, mitä mä ihan oikeasti haluan.
Oonko paennut jotakin fiiliksiä, tilanteita, tunteita, ajatuksia? Mikä kotiin palaamisessa tuntuu ahdistavalta? Odottaako mua siellä sellainen elämä, mitä haluan päivä päivältä elää?
Koska mä en halua, että arki on vaan arkea.
Haluan, että se on jokapäiväisiä nautintoja, motivaatiota, rakkautta, intohimoa ja onnea. Niitä asioita, mitkä on mulle tärkeitä. Visioiden toteuttamista, rakkaita harrastuksia, unelmaduunin tekemistä.
Ehkä mä todella oon paennut jotakin, mikä mua kotona odottaa.
Q
Ihan samoja fiiliksiä. Ja itseasiassa palasin ihan samasta mestasta viime viikon torstaina puolentoista viikon lomalta. Mulla tosin ei oo ollu saikkua, mutta oon irtisanoutunu töistä eli ollu tän vuoden työtön. Ja viimesen vuoden joka ikinen päivä miettiny mitä mä haluan. Jotain muuta, kun että päivät on pelkästään sitä duunissa käymistä ja siitä himaan (kuten Suomessa aika normaalia on..). Mä saatan nyt ihan tosissaan pikasen kelailun tiimoilta hakea tonne Espanjaan töihin, vaikkei työt oliskaan sitä parasta, niin en löydä kun samanlaisia vastaavia täältä mun kotikaupungista Suomestakaan. Ja tuntuu, että muualla ainakin elämään kuuluu ihan normaalina se, että elämä ei oo pelkkää sitä duunia, vaan sen jälkeenkin on elämää ja tavataan ystäviä. Sellasta kaipais kovasti ja oon kaivannu aina!
Q
Huih, sori pitkästä avautumisesta 😀
Laura
Saa avautua, aina saa avautua<3
Oon ihan samaa mieltä sun kanssa – elämä on todellakin muuta, kun "vaan" töissä käymistä ja siitä katkeroitumista… Hae ihmeessä, jos tuntuu siltä! Mäkin mietin sitä tällä reissulla tosi paljon ja oon miettinyt aikasemminkin tuolla ollessani. Mitä tuolla nyt on tullut parisen kymmenen vuoden ajan käytyä ja sitä elämää nähty, niin meininki siellä on tosi rentoa ja just ihan erilaista, kun mitä meillä Suomessa on. Toki kaikessa on aina hyvät ja huonot puolensa, mutta varmasti kokemuksena olis tosi kasvattavaa kans asua muualla ja kokea toisenlainen kulttuuri:)
Tsemppiä sulle<3
Anonyymi
Osaan samaistua todella hyvin tunteisiisi. Jouduin maaliskuun lopulla Vientianessa, jossa asun, liikenneonnettomuuteen matkalla jumppaan, kun paikallinen tyttö ajoi minua päin. Löin pääni pahasti ja mursin solisluuni. Siitä toipuminen on ollut välillä todella kivuliasta henkisesti ja fyysisesti sekä ajatukset ovat lennelleet laidasta laitaan. Mutta uskon, jollain tasolla, että kaikella on merkityksensä ja toimettomuus sekä tietynlainen vapaus perinteisestä arjesta on hyvä asia, vaikkei se siinä tilanteessa joka hetki tunnu siltä.. Maiseman vaihdos, kokemuksien hankkiminen, pysähtyminen ja kotiinpaluu ovat sellaisia asia jotain kenenkään ei kannattaisi jättää tekemättä.
Laura
Oi ei, kuulostaa tosi ikävältä toi sun tapaturma:( Onhan se aina tosi pysäyttävää, kun elämä heittää kuperkeikkaa ja arki muuttuu täysin erilaiseks – meidän tapauksessa aika toimettomaksikin välillä.
Mutta niin se on, että kaikella on tarkoituksensa ja hienoa, että säkin oot sisäistänyt sen – oon ainakin ite huomannut sen auttaneen mun parantumisprosessia ja kuntoutusta, kun oon hyväksynyt tilanteen ja yrittänyt nähdä tapahtuneen merkitystä sen sijasta, että vaan päivittelisin sitä, kuinka ikävää se oli.
Pikaista paranemista sulle<3
Anonyymi
Ihania ajatuksia taas! Hei vieläkö sä opiskelet tradenomiksi?:)
Laura
Voi kiitos<3 Joo, opiskelen:)