Mun tarina
Oon miettinyt viimeaikoina paljon mun suhtautumista liikkumiseen ja treenaamiseen. Tai enemmänkin miettinyt, kuinka paljon se on muuttunut vuosien varrella. On ollut ihana havahtua siihen, että on terve suhtautuminen sekä itseensä, että liikkumiseen. Ja siihen, etten vaadi itseltäni enää liikoja. Oon oppinut kuuntelemaan kroppaani ja antamaan sille sitä, mitä se milloinkin tarvitsee.
Muistan ne ajat, kun treenaaminen tuntui vastenmieliseltä. En nauttinut liikunnasta ja tunsin itseni jotenkin todella saamattomaksi, kun oli aika treenata. Juoksulenkeillä askel oli painava, lihaskuntoa tehdessä vaan lähinnä ärsytti ja salilla käyminen oli niin utopistiselta kuulostava juttu, etten kuvitellut ikinä harrastavani sitä. Kävin silloin tällöin tanssitunneilla, ehkä joskus juoksemassa tai kävelemässä ja toisinaan jumpassa. Liikunta oli sellaista “sitten, kun huvittaa” -tekemistä – kaukana siitä, mitä se on mulle tänä päivänä.
Kun aloin huomaamaan, ettei jokapäiväinen herkuttelu ja satunnainen urheilu ole ehkä paras yhtälö hyvinvoivan kropan ylläpitämiseksi, aloin liikkumaan, jotta painoni pysyisi kurissa.
Lenkkeilin, tein välillä lihaskuntoa ja katsoin vähän tarkemmin syömisiäni. En tiennyt proteiineista, hiilareista tai rasvoista ja niiden oikeasta suhteesta – pyrin vaan syömään ihan perus kotiruokaa ja karsimaan “turhaa” herkuttelua sieltä täältä. Huomasin, että kroppa alkoi voimaan paremmin ja sitä myötä kiinnostuin pikkuhiljaa enemmän ravitsemuksesta, liikkumisesta ja hyvinvointiin liittyvistä jutuista.
Yhtäkkiä jokaisesta tuutista alkoi pukkaamaan treenivinkkejä, saliselfieitä ja reseptejä terveellisiin herkkuihin, joissa vehnäjauhon sijasta käytettiinkin proteiinijauhetta ja sokerin sijasta hunajaa tai banaania. Pian löysin myös itseni kokkailemasta milloin mitäkin – protskupannareita ja -smoothieita, itsetehtyjä protskupatukoita, tervellisiä brownieita, kakkuja ja piirakoita.. Mitä ikinä.
Samoihin aikoihin lopetin lähes kokonaan vehnän, valkoisen sokerin ja maitotuotteiden käytön ja aloin olemaan yhä tarkempi siitä, mitä suuhuni laitoin. Myös salitreenin määrä lisääntyi ja teho koveni.
Pari vuotta sitä kesti. En syönyt pastaa, perunaa, riisiä tai valkoista leipää. En maitotuotteita, sokeriherkkuja tai valmisruokia. Kaikki moinen oli kuin punainen vaate – “niiden syöminen varmasti pilaisi kaiken sen, minkä eteen olin tehnyt töitä”, ajattelin.
Treenasin viisi kertaa viikossa ja parhaimmillaan vetelin vielä pari lenkkiä siihen päälle. Söin kyllä säännöllisesti pitkin päivää, mutta ruoka ei ollut tarpeeksi ravitsevaa, koska lähes kaikki hiilari oli pannassa. Välttelin jatkuvasti tilanteita, joissa joutuisin selittelemään syömisiäni, koska tuntui, ettei kukaan ymmärrä, miksi kieltäydyin lähes kaikesta.
Meno oli aika sairasta. Ja sairainta oli se, etten itse ymmärtänyt, kuinka syvällä omassa kuplassani olin.
Yhtenä päivänä havahduin siihen, etten voinut hyvin. “Hyvinvointi” oli tehnyt sairaaksi. Äksyilin muille, olin lähes koko ajan kylmissäni, mulla oli jatkuvasti nälkä ja huomasin vaativani itseltäni koko ajan jotakin. Piti mennä lenkille, jos oli lenkkipäivä ja salitreenit täytyi hoitaa aina pois päiväjärjestyksestä, vaikka ei olisi yhtään tehnyt edes mieli. Vaikka peilistä katsoi kuihtuneet kasvot ja aliravittu kroppa, en uskonut muita, kun he sanoivat, että olen laihtunut.
En tiedä, mikä minut lopulta pysäytti. Ehkä se oli se, kun tajusin, kuinka koville olin itseni laittanut. Tai se, että olin oikeastikin laihtunut ja näytin enemmänkin surkealta, kuin hyväkroppaiselta ja terveeltä.
Mutta muistan sen päivän, kun päätin, että nyt saa loppua.
Oon tullut pitkän matkan siitä, missä vielä pari vuotta sitten olin. Vaikka mulla ei koskaan todettu syömishäiriötä, tiedän, että kävin sitä aika lähellä. Ja mua surettaa, että niin käy yhä useampi muukin kaiken tän hyvinvointipyörityksen keskellä. Joka tuutista tulee ihan liikaa informaatiota, suorituspaineita ja vertailun kohteita.
Paras lahja, mitä oon itselleni koskaan antanut, on se, kun uskalsin päästää irti. Uskalsin kokeilla, miltä tuntuisi, jos en yrittäisikään kontrolloida kaikkea. Päästin lankoja käsistäni. Se oli pelottavaa ja sai mut monesti pois tolaltani, mutta loppujen lopuksi kaikki ne turhautumisen ja pelon tunteet on olleet sen arvoisia.
Tiedän, että oon sanonut tän monesti, mutta: paras lahja, mitä itselleen voi antaa, on uskaltaa päästää irti kaikista pakoista ja säännöistä. Päästää irti siitä ajatuksesta, että kelpaisi vasta sitten, kun on jotakin muuta.
Koska me ei ikinä olla mitään muuta, kuin omia itsejämme. Kesti sen tajuaminen sitten kuukausia tai vuosia, niin se tulee aina olemaan. Ja vaikka ehkä sporttisempi kroppa tai terveellisempi ruoka voivat olla osatekijöitä hyvään oloon ja onnelliseen elämään, eivät ne koskaan ole pakkomielteisen toiminnan tai itsensä kurittamisen arvoisia.
Mä uskon, että me kaikki voidaan elää terveellisesti, kun opitaan kuuntelemaan sitä, miltä meistä tuntuu ja ollaan sille rehellisiä.
Ainakin mä voin sanoa, että oon tällä hetkellä kaikista onnellisimmillani. Kun en mieti ruokaa kaloreina, treenejä niiden kuluttavuuden kannalta tai herkkuja läskimakkaroina.
Linda
Tunnistin itseni tästä tekstistä todella hyvin ja uskon että monet muutkin on kokenu samankaltasia juttuja elämässään tai kokee tälläkin hetkellä! Ihan ku olisit lähes meikäläisen elämästä kirjottanu. Muistan kans ajat kun lenkkeily oli hemmetin raskasta, juoksin juuri ja juuri kilsan ja ajattelin et jumat suikka tätä mä en enää tee, sama oli lihaskunnon kanssa, – lähinnä vain ärsytti. Salille en olis ikinä uskonu meneväni, mutta sitten menin, söin kans ihan perus kotiruokaa ja pikku hiljaa aloin myös karsimaan kaikkea. No eipä siitä apua ollut, kunto heikkeni ravinnon puutteesta, olin huonovointinen ja laihduin. Niinku sanoit, tosi surullista että nuoret ihmiset kokee tämmösiä hyvinvoinnin saralla 🙁 Ehkä se on tää maailma joka syöttää tätä kaikkea niin kovalla tuutilla, että siihen vain uppoaa sekaan.. Onneksi nyt on nyt ja teidetään mikä on hyväksi mielelle ja kropalle <3
Laura
Niimpä, tavallaan tosi hienoa katsoa taaksepäin ja todeta, että on nykyään niin paljon terveempi suhtautuminen sekä itseensä, että liikkumiseen ja syömiseen. Kurjaa, että sullakin on taustalla tollasta:(
Mut toivotaan, että asiat olis menossa parempaan suuntaan näiden juttujen suhteen<3
Anonyymi
Ihan ekaksi, loistava kirjoitus ja muutenki sun blogi!
Et tiedäkään kuin paljon samaistuib tohon tekstiin, onneksi itekkin lopulta havahduin, ettei tää mun elämä oo enää ihan normaalia. Oon aika hyvin onnistunu päästää irti turhista rajotteista ja kerryttää painoni takaisin normaalin puolelle ja olo on niin paljo parempi!!
Haluaisin kuitenkin kysyä, että tippuko sun paino merkittävästi tai jäikö sulla kuukautiset pois? Jos joo, niin kauanko sulla meni saaha kroppa tasapainoon?:)
Ymmärrän jos on liian henk.koht. kysymys 🙂
Mukavaa kesää sulle:)
Laura
Kiitos, ihana kuulla<3
Hyvä, että sulla tilanne ja olo on jo parempi:) Mulla paino ei tippunu mitenkään anorektisen sairaisiin lukemiin, mutta olin mun pituuteen nähden kuitenkin aika merkittävästi alipainoinen. Painoin pahimmillaan 53kg ja oon siis 176cm pitkä, eli ylimääräistä ei ihan hirveesti ollut..:O
Käytin siihen aikaan e-pillereitä, joiden takia mulla oli jäänyt kuukautiset kokonaan pois, joten en tiedä vaikuttiko painon lasku niihin vai ei.
Mukavaa kesää sullekin!:)
Anonyymi
Heeei! Mahtava kun kerroit oman tarinasi<3 täytyypä sanoa, että mulla löytyy samoten samantyyppistä oireilua parin vuoden takaa ja onneks alkaa paremmalta näyttää:) kroppa palautu aika hitaasti ja mielen kanssa täytyy tehä töitä reippaasti edelleen..Mutta voiton puolella ollaan:)!
Laura
No kiitos, mahtavaa kun kommentoit<3
Niimpä, ajan kanssa ne jutut yleensä paranee ja pian sitä huomaa tulleensa jo tosi pitkälle siitä lähtöpisteesta:)
jempux
voi laura ! minäkin tunnistan itseni tästä tekstistä. Oikeestaan kärsin tällä hetkellä juurikin samoista vaikeuksista… onneksi pahin aika on kuitenkin ohi mutta paljon paljon opittavaa on vielä. Ihan ensinnäkin se että mä hyväksyisin ja rakastuisin itseeni, se vaan kun ei tälläselle perfektionistille oikeen tostanoin vaan tapahdu. Haluaisin kans kysellä vähän tosta että itä se irti päästäminen niinkun konkreettisesti sun kohdalla tarkotti? esimerkiksi ruoan suhteen? ja kans tosta päivästä kun havahduit siihen.. mitä sillon tapahtu? Yllä olevaan kommenttiin viitaten mäkin haluaisin kuulla (vaan jos haluat eikä se tunnu susta epämiellyttävältä tai liian henkilökohtaselta.) tosta sun laihtumisesta, että kuinka vaka tapaus oli sun kohdalla? ja tosiaan ymmärrän jos kysymykset ovat liian henkilökohtaisia ja vastaa vaan jos siltä tuntuu. Ihana teksti jälleen kerran, kiitos laura <3
Laura
Tsemppiä paljon sulle, ajan kanssa ne yleensä pikkuhiljaa lutviutuu paikoilleen, vaikka se tuntuukin niin pitkältä ja tuskalliselta prosessilta<3
Mun kohdalla se on tarkotti aluksi ihan vaan sitä, että aloin OIKEESTI syömään kunnolla. Tankkasin aterioilla hiilaria ja panostin siihen, että saan tarpeeksi päivän aikana energiaa. Lopetin "pelkäämästä" mitään ruoka-aineita ja pikkuhiljaa kokeilin, miltä tuntuisi taas syödä ihan normaalisti (mikä tarkoitti siis sitä, etten kieltänyt itseltäni mitään). Mun kohdalla laihtuminen ei sinänsä ollut vakavaa, vaikka ulospäin muutos olikin aika suuri. Painoin siis pahimmillaan 53kg (oon siis 176cm pitkä), kun normaalipainoni olio ollut sen 60-63kg sitä ennen, eli kyllä se kymmenisen kiloa lähti tona aikana.
Kiia Pajula
Ai hittolainen! Nää kuvat ja toi teksti, ekaa kertaa löydän itteni niiskuttamasta blogia lukiessa. Tästä pystyy niin herkästi aistimaan sen väsymyksen ja stressin määrän mikä ylikontrolloinnin aikaan sulle silloin, ja niin monella tällähetkellä on. Suoritetaan ja paahdetaan vaikka vuosiakin huomaamatta mitä ihanaa elämä voisi ojennella. Valitettavan usein tuo matka on kuitenkin käytävä ennen kuin tajuaa niitä naruja höllätä.
Laura
Voi ihana sinä<3 Kiitos.
Niin se usein kyllä on, että monet "joutuu" käymään äärirajoilla, ennen kuin havahtuu pysähtymään. Toivottavasti kuitenkin tää mun teksti ja monet muutkin esimerkit voi olla varottamassa jo vähän etukäteen sellaisia, jotka kamppailee näiden samojen asioiden kanssa:)
Anonyymi
Heiiii! Tää oli puoliks ihankun mun elämästä, se että en nauti liikunnasta ja se on "sitten kun huvittaa" -touhua. Syön tosi hyvin omasta mielestäni, ja mulla ei oo ikinä ollu mitään morkkiksia syödä herkkuja (ok sitten niitä kuluukin vähän enemmän joskus :D) ja oon pitänyt melko järkilinjan sen suhteen. Juoksin todella paljon muutama vuosi sitten ja nautin siitä. Kaupungin vaihto maaseudulta Helsinkiin, ja kylmät jäiset talvet ovat vieny mun juoksumotivaation melkein täysin, en nauti siitä enää yhtään. Haluaisin liikkua, mutta jotenkin salilla käyminen (sisätilassa, laitteiden venailu) ei tunnu yhtään omalta jutulta enkä ole siellä koskaan oikeestaan käynytkään. Mitähän liikkuntamuotoo mä voisin kokeilla? 😀 haluaisin löytää just sellasen, minne oikeasti haluan, koska usein jos haluan virkistyä, lähden lenkille vaikka se aiheuttaa enemmän huonoja viboja kun hyviä.. ihana blogi sulla! <3
Laura
Heii, kiitos, että jaoit sun tarinan ja fiiliksiä♥
Harmi, että juoksumotivaatio katosi ja tuntuu, ettei huvita enää tehdä sitä, mistä tykkäsi ennen. Tosiaan, salilla käymistä ei kannata aloittaa, jos tuntuu siltä, ettei se oo oma juttu, koska silloin hommasta katoaa into jo heti kättelyssä. Liikuntamuotoja ja -tapoja on niin monia, että mun on vaikea sanoa, mikä voisi olla just sulle sellanen sopiva ja mieleinen, mutta rohkaisen toki kokeilemaan ihan mitä ikinä mieli tekeekään niin ihan rohkeesti.
Mä oon ite tykästynyt viime vuoden aikana paljon koti- ja ulkotreeneihin kehonpainolla, eli jumppailen vaikka lenkin ohessa ulkona tai kotona Youtube-videoiden mukana. Mutta tosiaan, vaikea sanoa, mikä vois olla just sulle hyvä – kokeile kaikkea vaan rohkeesti!:)
Tsemppiä oman lajin etsimiseen, uskon, että varmasti sellainen vielä löytyy♥
Ansku
Haha! Just kommentoin aiempaan postaukseen että just näin, ja samat sanat toimisi tähänkin 😀 Ymmärrän sua tosi hyvin.
Laura
Hihi, ihana♥
Anonyymi
Tää varmasti kolahti monelle muullekki! Mä oon niin läheltä katsonu syömishäiriöö että olin vähällä sairastua itsekkin! Haluaisin tietää, kuinka kauan tästä on aikaa tai millon sulla oli se pahin vaihe? Vaikutat nyt niin tasapainoselta että haluun tietää, menikö itsensä hyväksymiseen ja tähän tajuamisen vuosia vai viikkoja kun mun läheinen ystävä on ny siinä huonossa vaiheessa. Siis tää sun blogi tuo lohtua niin monelle, kiitos siitä!
Laura
Moi! Ikävä kuulla, että sullakin on ollut tilanne päällä jossakin vaiheessa..
Mun se ehkä "pahin vaihe" kesti ehkä sellaisen reilu puolisen vuotta. Toki tällaset jutut on aina aika pitkä ja hiljalleen tapahtuva prosessi, eli tilanne kehittyy pikkuhiljaa pahemmaksi ja sitten sitä yhtäkkiä huomaa (jos huomaa), että ei hitto. Mutta siihen, että oikeesti uskalsi myöntää itselleen sen tilanteen ja ottaa ohjat käsiin, meni mun kohdalla ehkä se puolisen vuotta. Ja se oli sitä sitä "pahinta aikaa", jonka jälkeen heräsin ja havahduin siihen, etten voinutkaan hyvin.
Paljon tsemppiä sun kaverille ja sulle, mä toivon sydämeni pohjasta, että tilanne parantuu♥
Anonyymi
Etkö oo enää vegaani?
Laura
En oo missään vaiheessa ollut täysin vegaani, vaikka söinkin oikeestaan vegaanisesti koko ajan. Suurimman osan ajasta syön edelleenkin vegaanisesti, tosin käytän nykyään vähän enemmän kananmunia, kuin ennen ja syön silloin tällöin kalaa/äyriäisiä ja joskus juustoa.:)
Heini
Tosi hyvä postaus! Tunnistan tästä itseni. Ruoalla on aina ollut mun elämässä jollain tavalla suuri merkitys, hyvässä ja pahassa. Pienenä herkuttelu taisi olla päivittäistä, ruoka toi lohtua. Teininä oli syömishäiriö. Nyt vasta lähempänä 30v ikää voin sanoa olevani tasapainossa enkä tunne huonoa omaatuntoa syömisistäni. En kiellä itseltäni enää mitään ja just se on ollut varmasti tärkein oppi. Myös lapsen syntymä on opettanut antamaan armoa itselleen. Jos en ehdi lenkille tai jumpalle niin sitten en ehdi eikä se ole enää iso juttu. Mahtavaa, että nykyään tuntuu yhä useammalla olevan rennompi asenne näihin asioihin. 🙂
Laura
Niimpä, oon samaa mieltä, että onneksi yhä useampi on "herännyt" tän asian suhteen viimeaikoina – tai ainakin siltä tuntuu. Se on aina ihana huomata:)
Ihanaa kuulla, että sullakin on löytynyt tasapaino ja hyvä olo, vaikka ootkin kokenut rankempiakin aikoja<3