Oon miettinyt viimeaikoina paljon mun suhtautumista liikkumiseen ja treenaamiseen. Tai enemmänkin miettinyt, kuinka paljon se on muuttunut vuosien varrella. On ollut ihana havahtua siihen, että on terve suhtautuminen sekä itseensä, että liikkumiseen. Ja siihen, etten vaadi itseltäni enää liikoja. Oon oppinut kuuntelemaan kroppaani ja antamaan sille sitä, mitä se milloinkin tarvitsee.

DSC_7202

Muistan ne ajat, kun treenaaminen tuntui vastenmieliseltä. En nauttinut liikunnasta ja tunsin itseni jotenkin todella saamattomaksi, kun oli aika treenata. Juoksulenkeillä askel oli painava, lihaskuntoa tehdessä vaan lähinnä ärsytti ja salilla käyminen oli niin utopistiselta kuulostava juttu, etten kuvitellut ikinä harrastavani sitä. Kävin silloin tällöin tanssitunneilla, ehkä joskus juoksemassa tai kävelemässä ja toisinaan jumpassa. Liikunta oli sellaista “sitten, kun huvittaa” -tekemistä – kaukana siitä, mitä se on mulle tänä päivänä.

DSC_7258
DSC_7216

Kun aloin huomaamaan, ettei jokapäiväinen herkuttelu ja satunnainen urheilu ole ehkä paras yhtälö hyvinvoivan kropan ylläpitämiseksi, aloin liikkumaan, jotta painoni pysyisi kurissa.

Lenkkeilin, tein välillä lihaskuntoa ja katsoin vähän tarkemmin syömisiäni. En tiennyt proteiineista, hiilareista tai rasvoista ja niiden oikeasta suhteesta – pyrin vaan syömään ihan perus kotiruokaa ja karsimaan “turhaa” herkuttelua sieltä täältä. Huomasin, että kroppa alkoi voimaan paremmin ja sitä myötä kiinnostuin pikkuhiljaa enemmän ravitsemuksesta, liikkumisesta ja hyvinvointiin liittyvistä jutuista.

Yhtäkkiä jokaisesta tuutista alkoi pukkaamaan treenivinkkejä, saliselfieitä ja reseptejä terveellisiin herkkuihin, joissa vehnäjauhon sijasta käytettiinkin proteiinijauhetta ja sokerin sijasta hunajaa tai banaania. Pian löysin myös itseni kokkailemasta milloin mitäkin – protskupannareita ja -smoothieita, itsetehtyjä protskupatukoita, tervellisiä brownieita, kakkuja ja piirakoita.. Mitä ikinä.

Samoihin aikoihin lopetin lähes kokonaan vehnän, valkoisen sokerin ja maitotuotteiden käytön ja aloin olemaan yhä tarkempi siitä, mitä suuhuni laitoin. Myös salitreenin määrä lisääntyi ja teho koveni.

DSC_7190

Pari vuotta sitä kesti. En syönyt pastaa, perunaa, riisiä tai valkoista leipää. En maitotuotteita, sokeriherkkuja tai valmisruokia. Kaikki moinen oli kuin punainen vaate – “niiden syöminen varmasti pilaisi kaiken sen, minkä eteen olin tehnyt töitä”, ajattelin.

Treenasin viisi kertaa viikossa ja parhaimmillaan vetelin vielä pari lenkkiä siihen päälle. Söin kyllä säännöllisesti pitkin päivää, mutta ruoka ei ollut tarpeeksi ravitsevaa, koska lähes kaikki hiilari oli pannassa. Välttelin jatkuvasti tilanteita, joissa joutuisin selittelemään syömisiäni, koska tuntui, ettei kukaan ymmärrä, miksi kieltäydyin lähes kaikesta.

Meno oli aika sairasta. Ja sairainta oli se, etten itse ymmärtänyt, kuinka syvällä omassa kuplassani olin.

DSC_7224

Yhtenä päivänä havahduin siihen, etten voinut hyvin. “Hyvinvointi” oli tehnyt sairaaksi. Äksyilin muille, olin lähes koko ajan kylmissäni, mulla oli jatkuvasti nälkä ja huomasin vaativani itseltäni koko ajan jotakin. Piti mennä lenkille, jos oli lenkkipäivä ja salitreenit täytyi hoitaa aina pois päiväjärjestyksestä, vaikka ei olisi yhtään tehnyt edes mieli. Vaikka peilistä katsoi kuihtuneet kasvot ja aliravittu kroppa, en uskonut muita, kun he sanoivat, että olen laihtunut.

En tiedä, mikä minut lopulta pysäytti. Ehkä se oli se, kun tajusin, kuinka koville olin itseni laittanut. Tai se, että olin oikeastikin laihtunut ja näytin enemmänkin surkealta, kuin hyväkroppaiselta ja terveeltä.

Mutta muistan sen päivän, kun päätin, että nyt saa loppua.

DSC_7263

Oon tullut pitkän matkan siitä, missä vielä pari vuotta sitten olin. Vaikka mulla ei koskaan todettu syömishäiriötä, tiedän, että kävin sitä aika lähellä. Ja mua surettaa, että niin käy yhä useampi muukin kaiken tän hyvinvointipyörityksen keskellä. Joka tuutista tulee ihan liikaa informaatiota, suorituspaineita ja vertailun kohteita.

Paras lahja, mitä oon itselleni koskaan antanut, on se, kun uskalsin päästää irti. Uskalsin kokeilla, miltä tuntuisi, jos en yrittäisikään kontrolloida kaikkea. Päästin lankoja käsistäni. Se oli pelottavaa ja sai mut monesti pois tolaltani, mutta loppujen lopuksi kaikki ne turhautumisen ja pelon tunteet on olleet sen arvoisia.

Tiedän, että oon sanonut tän monesti, mutta: paras lahja, mitä itselleen voi antaa, on uskaltaa päästää irti kaikista pakoista ja säännöistä. Päästää irti siitä ajatuksesta, että kelpaisi vasta sitten, kun on jotakin muuta.

DSC_7265

kuvat: Ella Elers, editointi: Sara Vanninen

Koska me ei ikinä olla mitään muuta, kuin omia itsejämme. Kesti sen tajuaminen sitten kuukausia tai vuosia, niin se tulee aina olemaan. Ja vaikka ehkä sporttisempi kroppa tai terveellisempi ruoka voivat olla osatekijöitä hyvään oloon ja onnelliseen elämään, eivät ne koskaan ole pakkomielteisen toiminnan tai itsensä kurittamisen arvoisia.

Mä uskon, että me kaikki voidaan elää terveellisesti, kun opitaan kuuntelemaan sitä, miltä meistä tuntuu ja ollaan sille rehellisiä.

Ainakin mä voin sanoa, että oon tällä hetkellä kaikista onnellisimmillani. Kun en mieti ruokaa kaloreina, treenejä niiden kuluttavuuden kannalta tai herkkuja läskimakkaroina.

-Laura