Untitled

Heräät siihen, että joku huuta kellon olevan seitsemän aamulla ja samalla sekunnilla tajuat, että siihen aikaan olisi pitänyt olla lentokentällä. Tai tarkemmin ottaen lentokoneessa kohti Kuusamoa.

Tunne on epätodellinen ja et edes tajua, mitä on tapahtumassa. Nouset salamannopeasti, kurkkaat puhelimesta kelloa ja puet vaatteet päällesi toivoen, että vielä olisi jokin mahdollisuus keretä koneeseen, vaikka samalla kuitenkin tiedät, ettei siihen ole enää minkäänlaista saumaa.

Miten tässä saattoikin käydä näin? Vielä hetki sitten menin nukkumaan odottaen, että herätyskello soisi ja pääsisin lähtemään kauan odotetulle hiihtolomareissulle, ja nyt istun keittiön pöydän ääressä silmät kauhusta ja väsymyksestä umpeutuneena, virittämässä uutta matkustusreittiä (lentojen, autokyytien ja bussimatkojen avulla) Rukalle.

Huh huh, sanon minä. Saa nähdä, miten roudataan poikaystävän kanssa omin kätösin kaksi kassillista talviurheiluvälineitä, yksi iso kassillinen vaatteita ja pari käsimatkatavaraa kaiken maailman julkisilla matkustaen. Napattiin nimittäin lennot Ouluun ja sieltä on tarkoitus viritellä jonkinlainen kyyti linja-autoasemalle, josta sitten hypätään bussiin kohti Kuusamoa ja Kuusamosta vielä täytyis päästä jollakin kyydillä/skibussilla/viritelmällä Rukalle.

Että joo, eipä tässä. En olis moista surkeaa sattumusta osannut itselleni kyllä ennustaa, mutta niinhän se taitaa aina elämässä mennä. Juttuja tapahtuu, kun vähiten osaat niitä odottaa. Elämä koittelee, haastaa, vituttaa ja on välillä ihan todella perseestä. Ja just nyt ketuttaa tää koko tilanne (etenkin tuo ylimääräinen rahanmeno, joka ei tällaiselle opiskelijabudjetilla, kädestä suuhun eläjälle ole koskaan mikään ihan hirveän kiva yllätys) niin maan perkeleesti, mutta toisaalta tästä sai taas aikamoisen opetuksen.

Nyt laitan koneen kiinni, hörppäsen aamukahvit ja vedän puurot naamaan, niin eiköhän tää tästä vielä iloksi muutu. Viimeistään ainakin sit, kun ollaan onnellisesti Rukan mökissä villasukat jalassa.

-Laura