Kuulkaa, kun mä tuun vaan päivä päivältä enemmän siihen tulokseen, että kun pitää silmät ja korvat auki, niin tää elämä vaan osaa aina yllättää juuri sillon, kun sitä vähiten odottaa. Niinkuin mä viime viikolla kirjoitin tunteista, on mun pakko nyt toistaa itseäni ja sanoa, että oon vaan niin vahvasti huomannut sen, kuinka tärkeää on pystyä tunnistamaan ne omat tunteet ja osata käsitellä niitä.

Nimittäin kun sitä joskus ajautuu vähän melankolisempiin tunnelmiin (mikä on ihan normaalia ja jopa suotavaakin joskus) ja osaakin hyväksyä sen tunnetilan, eikä antautua sen valtaan, pysyy nää onnellisuushommatkin aika hyvin kasassa. Silloin ymmärtää, että nyt ei oo se kaikista kirkkain ja suoraviivaisin fiilis, mutta on ookoo sen asian kanssa ja antaa sen olla. Miettii niitä tuntemuksia ja purkaa niitä – oli se sitten kyyneleitä, kiroamista tai hiljaa olemista. Koska yhtäkkiä seuraavana päivänä meininki onkin jo ihan eri luokkaa.

Untitled

Otetaan esimerkiksi mun pari viimeistä kuukautta. Oon pähkäillyt pääni puhki mahdollisia työharjoittelupaikkoja, mitkä tarjoaisivat sellaista työtä, mistä voisin ihan tosissani nauttia. Oon lähettänyt hakemuksia ja tuskaillut sitä, kun sopivaa paikkaa ei tunnu löytyvän ja yli puoliin lähettämiini hakemuksiin ei ole vastattu. Vaikka mua on meinannut jopa stressata, oon vaan pitänyt koko ajan mielessä sen, että aloitan tammikuussa harjoittelun – no questions asked.

Ja jep, kyllä tuossa pari viikkoa sitten iski pieni hätä, kun tajusin, että hitto soikoon kohtahan on joulukuu – enää kuukausi aikaa. Laitoin vielä pariin paikkaan viestiä ja jätin avoimen hakemuksen, jotta olisin ainakin yrittänyt parhaani. Päätin, että jos en saa paikkaa, keksin keväälle jotain muuta. Tekisin päivilläni jotakin erilaista, kuin tällä hetkellä. Kyllä mulle jotain löytyisi, tiesin sen.

Untitled

Ja sitten sieltä pamahti pian ensimmäinen haastattelukutsu. Se tuli yhteen niistä paikoista, mihin olin halunnutkin eniten. Luottavaisin mielin en ilmoittautunut kevät-lukukaudelle kun vain yhdelle pakolliselle kurssille ja ilmoitin tämänhetkiseen työpaikkaani, että jään vuoden alusta ainakin hetkeksi pois kuvioista. Vaikka en vielä edes tiennyt, saisinko mitään paikkaa, päätin ottaa riskin, koska joku minussa tiesi, että niin kannattaisi. Aloin visualisoimaan kevättä, kun pääsisin työharjoittelun tiimoilta uusien haasteiden pariin ja aloin uskomaan ajatukseen päivä päivältä enemmän.

Sitten sieltä pamahtikin yhtäkkiä toinen haastattelupyyntö. Mutta tällä kertaa paikasta, minne en ollut edes hakenut töihin. Mun presenssi ja osaaminen oli huomattu ja mut haluttiin tavata, koska olisin kuulemma sopiva tyyppi heidän etsimäänsä tehtävään. “Okei, tavataan”, harvemmin moisista tulee kieltäydyttyäkään. Sovittiin tapaaminen heti parin päivän päähän ja se sattui olemaan juuri päivää ennen sitä ensimmäistä sovittua haastattelua. Kohtalo?

Untitled

No, me tavattiin eilen. Puolentoistatunnin tapaamiseen mahtui niin paljon puhetta, brainstormausta ja tulevaisuuden suunnittelemista, että homma oli jo aika selvä siihen mennessä, kun palaveri oli ohi. Mä pääsisin tekemään duunia, jossa yhdistäisin mun hyvinvointi- ja liiketalouden osaamiseni, ja samalla suorittaisin vielä työharjoitteluni. Saisin palkkaa, tekisin työtä, josta ihan varmasti nauttisin ja kaikista tärkeimpänä: saisin uusia haasteita, mitä olin janonnutkin.

Soitin tapaamisen jälkeen heti yhdelle inspiroivalle ja kannustavalle opettajalleni ja sain häneltä vielä niin paljon tsemppejä, myötäonnellisuutta ja motivaatiota, että tiesin kyseisen työtehtävän olevan just se, mitä olin koko ajan etsinytkin.

Ja tosta noin vaan, se oli hypännyt mun eteen. En ois ehkä ikinä uskonut, että niin vois edes käydä.

Untitled

kuvat: Ella Elers

Mä vaan kysyn: mitä täällä oikein tapahtuu? En olis voinut vielä maanantaisessa tahmeassa, epäuskoisessa ja väsyneessä olotilassani uskoa, että tää homma tulis kääntymään näin päälaelleen yhden päivän aikana. Oon eilisestä tapaamisesta asti leijaillut pilvissä ja ollut ihan älyttömän onnellinen ja kiitollinen. Myös mun ympärillä oleville ihmisille tuntuu tapahtuvan kaikkea siistiä, mikä on boostannut mun fiiliksiä vaan entisestään. Jotenkin tää kaikki tuntuu niin uskomattomalta, että en tiedä, puhunko mä nyt edes todellisuudesta. Voiko se oikeesti olla totta, että teen kohta niitä töitä, minkä pariin oon jo pitkään tähdännyt?

Kai mä vaan yritän sanoa, että meillä jokaisella on niitä epäuskon hetkiä. Ja kun osaa suhtautua niihin osana elämää ja muistaa silloinkin aina tähdätä omien unelmien perään, siistejä juttuja tapahtuu varmasti. Sun osaaminen kyllä huomataan, kun oot vaan oma ittes, teet täysillä omaa juttuas ja uskallat mennä välillä rajojenkin yli.

Sieltä ne erilaiset mahdollisuudet, työtarjoukset, uudet ihmiset, onnistumiset ja unelmat tulevat sun tielle. Sanokaa mun sanoneen.

-Laura