Tarkkasilmäisimmät ovat voineet ehkä havaita, että meikäläisen elämässä on viimeaikoina tapahtunut. Tapahtunut juttuja niin psyykkisellä kuin konkreettisellakin tasolla. Olen kirjoittanut paljon hyvästä fiiliksestä ja siitä, miten siihen olen pikkuhiljaa päätynyt. Asioita on tullut ajateltua normaalia syvemmällä tasolla ja sitä mukaa olen myös joutunut tekemään aika isojakin päätöksiä. Olen luopunut “tutusta ja turvallisesta” ja pikkuhiljaa lähtenyt suuntaamaan kohti uutta ja tuntematonta – alkanut tavoittelemaan sellaisia asioita, joita elämältäni todella haluan. Mutta mistä se kaikki uudella tavalla ajatteleminen ja oman onnellisuuden kyseenalaistaminen lähti?

UntitledUntitled

Ehkä kaikki alkoi siitä, kun muutin omilleni. Silloin tutut rutiinit muuttuivat kokonaan, hoidettavia asioita tuli lisää vaikka millä mitalla ja elämä nyt vaan yleisesti alkoi olemaan aika erilaista. Yhtäkkiä olin täysin yksin, omassa pienessä kodissani, pelkästään omien ajatusteni kanssa. Vaikka osittain samat rutiinit jatkuivat uudessakin osoitteessa, kaikki tuntui ihan erilaiselta. Jouduin väistämättäkin mukavuusalueeni ulkopuolelle kun uudenlaiseen elämään piti alkaa totuttelemaan. Ja se oli pelkästään hyvä juttu. Mä en enää halunnut, että elämäni olisi samanlaista, kuin mitä se oli ollut vanhempien luona asuessani. Kun vihdoin olin yksin ja sain itse määrätä tekemisiäni täysin, aloin pikkuhiljaa uskaltaa toteuttaa itseäni ja sanomaan ei sellaisille asioille, jotka eivät tehneet mua onnelliseksi. Ehkä se omilleen muuttaminen oli se viimeinen tippa, joka sai mut ymmärtämään, että mun elämässä voisi olla vielä niin paljon kaikkea muutakin. Paljon kaikkea sellaista, mistä mä todella nautin ja mihin mulla on intohimoa.

Untitled

Niimpä aloin pikkuhiljaa oivaltamaan, mitä voisin elämältäni haluta ja mitä niiden asioiden eteen tulisi tehdä. Pitkien pohdintojen, syvällisten keskusteluiden, omien ajatusten kanssa kamppailemisen ja parien kyyneleiden jälkeen mä myönsin itselleni, etten ollut tyytyväinen sen hetkiseen tilanteeseen. En ollut onnellinen parisuhteessani, enkä tyytyväinen opiskelupaikkaani. Halusin enemmän, koska tiesin, että se olisi mahdollista saavuttaa. Uskalsin vihdoin olla vähän itsekäs ja vaatia elämältäni enemmän.

Päästin irti suhteesta. Annoin itselleni luvan vaan olla – rauhoittua. Aloin kirjoittamaan enemmän. Tutustuin uusiin, minua inspiroiviin, ihmisiin. Lopetin kadehtimasta muiden saavutuksia ja keskittymään omiini. Avasin silmäni uusille vaihtoehdoille. lmoittauduin personal trainer -koulutukseen. Aloin oivaltamaan, mitkä asiat tekevät minut onnelliseksi ja mitä minun kannattaa tavoitella. Ja totesin, että kaiken edellämainitun jälkeen mulla oli aika pirun hyvä olla. Eikä se hyvä olo vaatinut muuta kuin sen, että uskalsin ottaa riskejä. Uskalsin päästää irti sellaisista asoista, joita ilman olin luullut etten voisi koskaan elää. Minun tilanteessani tosin tapahtui aika isojakin muutoksia, joita hyvä olo tai onnellisuus ei tietenkään aina vaadi. Mutta minulle ne muutokset olivat kuitenkin juuri sitä, mitä olin jo kauan kaivannut.

Untitled

Tässä sitä nyt ollaan – edelleen samana omana itsenäni, mutta rutkasti onnellisempana. Tiedän, että olen sanonut sen useasti, mutta sitä mä vaan olen. En väitä, että olisin ennen ollut täysin onneton ja masentunut, mutta se mitä joskus kuvittelin hyväksi oloksi tuntuisi minulle tällä hetkellä samalta kuin harmaa sadepäivä.

On ihanaa, kuinka siistejä juttuja tapahtuu, kun niitä uskaltaa lähteä tavoittelemaan. Huomaan, kuinka alan pikkuhiljaa suuntautumaan kohti sellaista tulevaisuutta, mistä olen viimeaikoina unelmoinut. Parin viikon päästä alkava personal trainer -koulutus on ensimmäinen askel kohti alaa, millä haluan joskus tehdä töitä, enkä voisi olla siitä enempää innoissani! Odotan koulutusta jännityksellä, ja uskon, että siitä tulee jäämään paljon kaikkea uutta ja hyödyllistä käteen. Vihdoin olen menossa itselleni oikeaan suuntaan ja se jos joku tuntuu hyvältä ja rauhoittavalta.

Viimeaikoina on tullut myös vietettyä paljon aikaa uusien tuttavuuksien kanssa, joista on lyhyessä ajassa tullut mulle tosi tärkeitä ihmisiä. On tullut koettua monia ihania kahvitteluhetkiä ja puhuttua pitkiä, syvällisiä keskusteluita niiden lomassa. Miten siistiä onkaan löytää omanhenkisiä tyyppejä, joiden kanssa voi puhua jopa niistä oudoista ja usein ääneensanomattomista ajatuksistaan? Ja parasta on ehkä vielä se, että suurinosa uusista tuttavuuksistani on löytynyt somen kautta – blogeista tai Instagramista. Digitalisoitumisen hyviä puolia! Terkkuja vaan teille kaikille ihanille siellä, ootte tuoneet mun elämään niin paljon uutta sisältöä ja uusia ajatuksia.

Untitled

kuvat: Ella

Mutta niin, sellaista mulle tällä hetkellä kuuluu. En ole aiemmin ollut valmis kirjoittamaan kaikkea niin suoraan, kun omat ajatukset ovat olleet suhteellisen sekaisin ja solmussa. Nyt oli kuitenkin sellainen fiilis, että on pakko päästä sanomaan kaikki vihdoin ääneen (ts. kirjoittamaan ne). On tää elämä vaan kuulkaa aika siisti juttu, kun sitä koko ajan huomaa menevänsä eteenpäin, vaikka olisikin niitä vaikeita aikoja, milloin mikään ei tunnu miltään ja arki vaan junnaa samaa vanhaa kaavaa. Mutta sitten kun asioita on hetken jaksanut käsitellä sitä huomaa, kuinka kiitollinen on kaikesta kokemastaan – oli se sitten positiivista tai negatiivista.

Onko kellään teistä ollut samanlaisia ajatuksia? Ja mitä teille kuuluu? Onko siellä ruudun toisella puolella enää ketään vai oletteko kaikonneet kesälaitumille? Jotenkin viimeaikoina on tuntunut, että blogissa on ollut aika hiljaista. Ois vähän ikävä teitä tyypit…

-Laura