Herätyskello soi 5:45. Herään siihen samantien, vaikka silmät meinaavatkin painua oitis takaisin kiinni. Tunnin päästä olisi tarkoitus lähteä crossitreeneihin – pitkästä aikaa oikein kunnon aamutreeneihin. Hetken makoiltuani saan itseni ylös ja suuntaan vessaan pesemään hampaita. Jo kaksi ensimmäistä askelta tuntuvat raskailta ja vaivalloisilta – kroppa on väsynyt ja vielä jumissa tiistain salitreenistä. Jatkan silti matkaani vessaan, pesen hampaat ja samalla tajuan mitä olen tekemässä. Enhän mä nyt tässä kunnossa voi mennä vetämään rinnallevedon maksimeita, vaikka kuinka mieli tekisikin! Suuntaan nopeasti takaisin sänkyyn ja laitan herätyskellon parin tunnin päähän. Onneksi uni tuli uudestaan.

Untitled

Tämän aamun tapahtumat herättelivät mut ajattelemaan. Vielä vuosi sitten olisin pakottanut itseni lähtemään treeneihin, oli kroppa sitten väsynyt tai ei. Olisin mennyt jumissa olevista lihaksista huolimatta vetämään treenin ja todennäköisesti saanut siitä tuloksena vaan entistä uupuneemman ja jumiutuneemman kropan, en hyvää mieltä. Ja sitä hyvää mieltä täytyy liikunnasta saada, se jos joku on ainakin minulle itselleni ensisijaista. Enää en pode huonoa omatuntoa, jos selkätreeni jäi välistä tai en käynyt juoksulenkillä, sillä joka kerta kun menen treenaamaan tai liikkumaan, teen jotakin sellaista, mikä sillä hetkellä tuntuu parhaalta. En pakota itseäni mihinkään ja liikkuminen tuntuu niin hyvältä, etten aina edes ajattele treenaavani. Toisin oli asiat vielä vuosi sitten, kun salille mentiin, oli fiilis mikä tahansa. Toki silloinkin tykkäsin liikkua ja treenata, mutta silloinen suhtautuminen liikuntaan ei ollut kyllä mitään verrattuna nykyiseen. En muista milloin olisin viimeksi ollut näin innoissani liikunnasta ja tuntenut oloani yhtä vapaaksi. Vaikka tekisinkin sitten niitä rinnallevedon maksimeita tai rankkaa HIIT -treeniä, joka kerta treenatessa on kivaa ja liikkuminen vaan tuntuu ihanalta!

Jotenkin vähän hävettää vasta nyt myöntää, että olen löytänyt liikunnan ilon, ja sen aidon fiiliksen, että ihan oikeasti rakastan liikkumista. Tuntuu niin hyvältä vihdoin todeta, että jokainen tekemäni treeni tuntuu aina hyvältä, eikä minun tarvitse mennä salille kyykkäämään, jos ei siltä tunnu. Sen sijaan voin vaikka käydä lenkillä tai joogata – tehdä jotain, mikä tuntuu sillä hetkellä hyvältä. Näin sen olisi pitänyt aina olla. Salille menemisen ei olisi koskaan pitänyt tuntua pakkopullalta, eikä lenkkiä olisi pitänyt lähteä repimään kipeillä lihaksilla. Ja vaikka minä sen aikoinaan tiedostin, en osannut pysähtyä kuuntelemaan omia fiiliksiäni tarpeeksi. Toisaalta inhottaa, kuinka sitä on joskus ollut itselleen niin ankara, mutta samalla tuntuu myös äärimmäisen hyvältä nyt vihdoin todeta, että ne ajat ovat ohi. Keho kiittää, kun se saa joka päivä tehdä sitä, mikä sille tuntuu luontevalta. Joskus se on kova painonnostotreeni ja joskus rauhallinen joogasessio – joka kerta se on kuitenkin jotain sellaista, mikä kehossa tuntuu hyvältä. Mikään ei nimittäin tule pakolla, tai ei ainakaan hyvä olo. Ja silloin kun on tehnyt juuri sitä mikä siinä hetkessä on tuntunut hyvältä, voi olla varma, että olo on paras mahdollinen.

Niin tein tänäänkin, kun aamutreenien sijasta painuin takaisin sänkyyn. Nukuin pidemmät unet (jota todella tarvitsin), heräsin ja söin rauhassa aamupalan. Tein parit aurinkotervehdykset, rullailin kehoa auki ja siinä samalla innostuin tekemään puolen tunnin kehonpainotreeninkin. Fiilis oli niin hyvä, että lähdin vielä lopuksi parinkymmenenminuutin hölkkälenkille raikkaaseen ilmaan. Juoksin ilman musiikkia, ilman sykemittaria, ilman ajantajua, ilman, että puhelin mittasi matkaani. Ilman mitään. Ja se tuntui niin hyvältä. Myös keho kiitti, sillä olo on huomattavasti parempi kuin aamulla.

Olen liikkunut ja treenaillut viime viikkoina paljon, mutta en siksi, että olisi ollut pakko. Joka kerta on ollut hyvä fiilis, enkä kertaakaan ole pakottanut itseäni tekemään jotakin, mitä ei olisi tehnyt mieli tehdä. Uusi harrastukseni, crosstraining, on vienyt mukanaan ja treenailenkin sen parissa useasti viikossa. Sen lisäksi olen uskaltautunut myös kokeilemaan ryhmäliikuntaa (never thought I’d see the day!!) ja joogannut ainakin pari kertaa viikossa. Nyt todella ymmärrän, mitä oman kehon kuuntelemisella ja monipuolisella liikunnalla tarkoitetaan. Sillä ei tarkoiteta itsensä patistamista salille tiettyinä päivinä viikossa, vaan se on jotain aivan muuta. Kyky osata kuunnella omaa oloa ja elää sen mukaan.

Voisimpa siis todeta, että olen hiljattain alkanut löytämään ne omat jutut, joista nautin kaikista eniten liikunnan saralla. Joka viikko ei tarvitse noudattaa tiettyä saliohjelmaa, vaan liikkua tulee niin, että on itsellään hyvä olla. Metsäretkiä, juoksulenkkejä, joogaa, portaiden kävelyä, salitreeniä, uintia, tanssia… Mitä ikinä! Voi, kun nyt mietin sitä Lauraa, joka painosti itseään salille viisi kertaa viikossa, eikä koskaan edes ajatellut, että voisi ehkä välillä tehdä jotain muutakin. Voi, kun voisin nyt sanoa sille, että relaa vähän. Pysähdy kuuntelemaan mitä kehosi tarvitsee ja mitä se haluaa. Liikkua voi niin monin eri tavoin.

Treenaaminen ei enää tarkoita minulle kipeiden lihasten tai isomman haban tavoittelemista, vaan se on jotain, mistä saan voimaa – niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Se tuo koko kehooni hyvän olon ja auttaa myös ajoittain purkamaan ahdistuksen tai turhautuneisuuden tunteita. Se on jotain mitä voin harrastaa hyvien ystävieni kanssa tai ihan yksinäni. Se saa minut joka kerta hyvälle tuulelle. On hyviä ja huonoja treenejä, mutta koskaan ei sellaista, jota katuisin. Jos teen joka kerta sitä, mikä kehossani tuntuu hyvältä, ei ole mahdollista, että se kaduttaisi. Liikutaan siis siksi, että saisimme tuntea olomme hyväksi. Vapaaksi ja onnelliseksi. Jokainen on vapaa valitsemaan, ja minä ainakin valitsen hyvän olon.

-Laura