Kun asetetaan tavoitteita, niin olisihan ne ihana pystyä saavuttamaan mahdollisimman nopeasti. Oli kyse sitten terveellisimpien elämäntapojen tavoittelusta, uuden työpaikan löytämisestä, oman ajan priorisoimisesta, joogaharrastuksen aloittamisesta, lomamatkasta ystävän kanssa tai vaikka siitä, että haluaisi oppia arvostamaan elämän pieniä iloja – sen kaiken toivoisi tulevan osaksi elämää jo heti tavoitteenasettamishetkellä. Uutuudenkiilto silmissä lähdetään liikkeelle kohti tavoitteita korkealta ja kovaa, unohtaen että samalla energialla ei todennäköisesti tulla kuitenkaan jaksamaan loppuun asti. Tai vaikka jaksaisettaisiinkin, tavoitteen saavutettua fiilis ei ehkä olisikaan enää niin hyvä, kuin mitä oli ajatellut sen olevan.

Untitled

Näin uuden vuoden kynnyksellä mietin paljon tätä “uusi alku, uusi minä” -hypetystä, ja huomaan karttavani sitä. Aihe jopa vähän ärsyttää. Tietenkin kannustan jokaikistä tekemään elämässään asioita, jotka tekevät heidät hyvinvoiviksi ja onnellisiksi, ja jos vuoden ensimmäinen kuukausi motivoi syömään terveellisemmin tai aloittamaan esimerkiksi kuntosaliharrastuksen, niin onhan se parempi kuin ei mitään. Mutta se, että joka tammikuu kuntosalit ruuhkautuvat, kun aloitetaan kovimman luokan kuntokuuri, popsitaan pari kuukautta vähähiilarista ruokaa ja palataan sitten taas kuitenkin entiseen ja puhutaan siitä, kuinka “nyt alkaa terveellinen elämä”, on jotenkin vähän tekopyhää.

Auts, sanoin aika pahasti ja ehkä kärjistinkin hieman. Mutta näin se tuntuu menevän. Hyvinvoinnista on yhtäkkiä tullut asia, jonka saavutat, jos liikut vähintään kolme kertaa viikossa, nukut kahdeksan tuntia yössä ja syöt joka päivä terveellisesti. Muistat myös venytellä ja olla syömättä herkkuja.

Ja monesti hyvä olo tuleekin moisten tapojen seurauksena. Mutta epäilen, että kokonaisvaltaisessa hyvinvoimisessa on loppujen lopuksi kuitenkaan kyse niistä yksittäisistä treenikerroista tai ruokailutottumuksista?

Mä nimittäin väitän, että se on jotain ihan muuta.

Untitled

Hyvinvoiminen on niin kokonaisvaltainen juttu.

Se on sitä, että tuntee olonsa hyväksi omassa kehossaan.
Hyväksyy itsensä juuri sellaisena kun on ja oppii arvostamaan omaa ainutlaatuisuuttaan.
Se on sitä, että liikuttaa kehoaan puhtaasta halusta liikuttaa sitä, koska tietää, että sitä meidän keho on tarkoitettu tekemään.
Se on sitä, että haluaa ravita kehoaan puhtaalla ja ravitsevalla ruoalla, mutta uskaltaa myös herkutella ilman oman tunnon tuskia.
Se on sitä, että lähtee spontaanisti mukaan, eikä pysy vain omalla mukavuusalueellaan.

Hyvinvointi on oman itsensä tuntemista, puhdasta oloa ja onnellisuutta. Sitä, että on hyvä olla oman itensä kanssa.


Ja väitän myös, että aika moni voisi paljon paremmin, kun uskaltaisi lähteä liikkeelle pienin askelin.

Miltä kuulostaisi, jos ennen kun lähtisi täysiä jotakin tavoitetta kohti, ottaisi ensimmäiseksi askeleeksi ihan vain sellaisen, että opettelisi olemaan sinut itsensä kanssa? Hyväksyisi, että on jo tarpeeksi, vaikka ei olisikaan vielä saavuttanut yhtäkään tavoitetta. Uskaltaisi kyseenalaistaa elämäntilanteen ja poistamaan siitä asioita, jotka eivät ehkä palvelisi tai jotka olisivat unelmien tiellä.

Ja sitten kun olisi valmis lähtemään tekemään tapamuutoksia, lähtisi liikkelle yksi kerrallaan. Yksi kävelylenkki viikossa on paljon parempi kuin joka päivä monta tuntia sohvalla x-asennossa. Yksi tyhjentävä keskustelu ystävän kanssa on parempi kuin monen vuoden patoutuneet tunteet. Yksi aamupala viikossa on parempi kun ei yhtäkään. Yksi päivä ilman tupakkaa on parempi kuin joka päivä yksi askillinen.

Yksi asia kerrallaan.

Kun juttu nyt vaan on niin, että vedettiin sitten kuinka monta treeniä viikossa tai syötiin sitten kuinka monta grammaa kasviksia päivässä, hyvä olo ei tule, elleivät kaikki elämän osa-alueet ole tasapainossa. Jollei ole joka ikisellä solullaan mukana uusien tapojen saamisessa osaksi elämää, ei niistä voi koskaan tullakaan minkäänlaisia tapoja tai tottumuksia.

Jos pääkoppa stressaa, keho stressaa. Jos ympärillä olevat ihmiset eivät ole tukena, on vaikea uskoa itseensä. Jos ei itse uskalla tehdä muutoksia, ei kukaan muukaan voi tehdä niitä kenenkään puolesta.

Untitled

Joten mitä jos tänä vuonna ei lähdettäisikään pikajuoksun lailla kohti “parempaa elämää”, vaan otettaisiinkin vähän takapakkia? Asetettaisiin itsellemme jokaiselle viikolle tai kuukaudelle yksi pieni tavoite, jonka pyrkisimme toteuttamaan? Otettaisiin niitä pieniä askelia, vaikka – piru vie – ne tuntuvatkin välillä niin mitättömiltä.

Mutta odottakaas vaan, kun niitä katsoo kokonaisuutena. Siitä syntyykin jotain mieletöntä. Jotain, mitä ei olisi koskaan voinut saavuttaa niin, että lähti heti alusta täysillä maaliviivaa kohti.

Koska loppujen lopuksi, me ei koskaan tulla olemaan maalissa. Meidän matka on ikuinen.

-Laura