Tuijotin tyhjää tekstikenttää. Aloitin yhden lauseen, pyyhin sen. Aloitin toisen, pyyhin senkin. Halusin kirjoittaa eilisestä päivästä ja sen tapahtumista, mutta se tuntui typerältä. En osannut pukea ajatuksiani sanoiksi. Suljin läppärin, puin takin päälle ja lähdin ulos. Kävelin merenrantaan ja hengitin raikasta kevätilmaa. Katselin ympärilleni ja hymyilin. Hymyilin, koska kevät. Ja ulkoilma. Ja auringonlasku. Ja meri. Koska mulla oli niin hyvä olla.

IMG_8786

Kuljin eteenpäin. Käännyin jokaiselle epämääräiselle metsäpolulle ja tutkin, minne se vei. Pysähtelin. Hengitin syvään ja hymyilin lisää. Lauloin musiikin mukana ja kävelin typerästi sen tahdissa. Tunsin bassoniskut luissa ja ytimissä ja ihmettelin, kuinka musiikilla oli niin suuri vaikutus fiilikseeni. Kuinka se pystyisi yhdessä sekunnissa saamaan minut hymyilemään ja toisessa itkemään.

Sitten purskahdin yhtäkkiä itkuun. En sellaiseen avuttomaan itkuun, vaan sellaiseen puhdistavaan itkuun. Olin onnellinen, mutten kuitenkaan. Mielessä oli selvästi paljon asioita, jotka eivät olleet päässeet sieltä ulos. Ne olivat kyteneet jossain syvällä takaraivossa, eivätkä meinanneet millään tulla esiin. Kunnes nyt. Kyyneleet puhdistivat ja inhottava tunne vatsassa lähti pois niiden mukana. Huh.

Untitled

Tuntuu, että olen vihdoin pääsemässä irti kahleista, joiden olen kuvitellut pidättelevän minua paikallaan. Ajatuksista, jotka ovat käskeneet tyytymään nykyiseen. Olen jo kauan tuntenut, kuinka uusi, erilainen maailma yrittää avautua minulle. Se odottaa, että antautuisin sen käsiin. Sinne hyppääminen tuntuu siltä, kuin olisi kaatumassa taaksepäin tietämättä ottaako joku vastaan. Ja minä haluan kaatua. Haluan kaatua, vaikka pyllähtäisinkin pyrstölleni maahan. Vaikka kukaan ei ottaisikaan vastaan. Ehkä joku minut lopulta löytäisi ja auttaisi ylös. Ainakin toivon niin.

Untitled

kuvat: Julia Sjöman
Aion hypätä uuteen maailmaan. Erilaiseen elämään. Kävi huonosti tai ei – tiedän, että se on minulle parhaaksi. Nyt päästän irti.
-Laura