Ensimmäinen ajatus aamulla oli, että se kaikki oli vaan unta. Me oltiin muka seisty kahden rakkaan ystäväni kanssa jossain lavalla palkintotaulut ja kukat kädessä ja täristy onnesta. Me oltiin muka voitettu jotain. Kaikki tuntui unelta – eihän niin nyt oikeasti olisi voinut tapahtua.

Untitled

Väsyneenä raottelin turvonneita silmiäni. Mietin noita uneksi luulemiani tapahtumia ja aloin pikkuhiljaa ymmärtämään, mistä tässä oli kyse. Onnitteluviestejä, tykkäyksiä, kommentteja… Oli sen pakko kai olla totta.

Yhtäkkiä havahduin jyskeeseen. Oveeni koputettiin. Tajuamatta tilanteesta sen enempää, riuhdoin itseni ylös ja avasin oven edelleen unenpöpperössä. Tiesin heti, ettei oven takana voisi tähän aikaan olla kukaan muu, kuin sinä. Tiesin oikein. Sinä se olit. Ei oltu nähty viikkoon ja nyt sain sun halauksen pitkästä aikaa. Paras palkinto.

Kerroin sulle edellisen illan tapahtumista silmät pyöreinä, suu leveässä hymyssä ja osoitin palkintotaulua. En ollutkaan siis nähnyt unta. Rohkaisit mua, olit onnellinen mun puolesta ja sanoit, että näin tän kuuluikin mennä.

Untitled
Untitled

Katselin ikkunalaudalla hengailevaa taulua, otin siitä kuvia, hipelöin sitä ja asetin sen eteisen hyllykön ylimmälle hyllylle. “Indiedays Blog Awards 3. palkinto: Shake It Off”. Siinä se nyt tönötti kaikessa kauneudessaan. Mun rakkaan blogivauvani ihka oma pysti.

Ja siinä se saisi tönöttääkin. Muistuttaa minua siitä, että joku muu on saanut teksteistäni jotain irti. Tuntenut ehkä niitä samoja tunteita, kuin minä. Tai saanut uutta ajateltavaa. Löytänyt mahdollisesti inspiraatiota sanoistani, kuvistani tai teoistani. Saanut blogini kautta itselleen palasen jotain uutta.

Untitled


Ja se jos mikä koskettaa. Se jos mikä, tuntuu syvällä sydämessä. Ja se tuntuu niin uskomattoman hienolta.

Kiitos.

-Laura