Helsinki.

Istun ikkunalaudalla. Sylissäni take away ruokaa.

Olen meidän uudessa kodissa, joka tuntuu jo nyt – ensivierailun jälkeen – maailman ihanimmalta paikalta. Vaikka huonekalut puuttuvat ja paikka näyttää kolkolta, täällä tuntuu tosi, tosi hyvältä olla.

Lämpimältä. Oikealta.

Istuessani sillä ikkunalaudalla en kuitenkaan voi olla miettimättä edellistä kotiani. Sitä ensimmäistä omaa kotiani, joka jää nyt taakse. Sitä, kuinka mä niin innoissani muutin sinne lähes kaksi vuotta sitten. Ja kuinka paljon mä sitä kotia rakastin.

En myöskään voi olla ajattelematta sitä, kuinka paljon viimeisen muutaman vuoden aikana on tapahtunut. Kuinka mun elämä, ja ennenkaikkea mä, oon muuttunut.

Muutama onnen kyynel.

Laitan silmät kiinni ja muistelen viimeistä kulunutta vuotta.

Päätän, että se on ollut elämäni paras.

Ja siksi mä istun nyt tässä, meidän uuden kodin ikkunalaudalla, ihan muina miehinä napostelemassa take away ruokaa ja kuuntelemassa Mannerheimintien vilinää.

Kohta mä nukun täällä yöni ja keitän aamukahvini. Kohta mä odotan aina päivän päätteksi sitä, että pääsen tänne ja kohta mä elän täällä yhtä innoissani, kuin elin edellisessäkin kodissani.

Tällä kertaa vielä sen mulle rakkaimman ihmisen kanssa yhdessä.

kuvat: Katarina Kirvesmäki

Joten kyllä, voisin sanoa, että kaikki on just nyt tosi hyvin.

Odotan mitä tuleman pitää, mutta nautin myös täysillä tästä hetkestä. Jopa muuttolaatikoiden kantamisesta ja purkamisesta. Ja tästä tyhjästä asunnosta ja take away ruoasta.

 

-Laura