Meinasin aluksi pahoitella mun viimepäivien hiljaiseloa, mutta sitten päätin, että ei, empäs pahoittelekaan.

Koska,

Vaikka aurinko paistaisi ja ulkona olisi mitä parhaimmat hellesäät, on ihan ookoo olla sisällä, katsoa Netflix -sarjoja ja mussuttaa suklaata peiton alla.

On ihan ookoo olla lähtemättä illalla kavereiden kanssa ulos, jos tuntuu, että haluaisi just nyt olla vaan yksin kotona, omassa rauhassa.

On ihan ookoo, ettei huvita jutella kenellekään.

On ihan ookoo olla kysymättä muilta päivittäin kuulumisia, sopimatta tapaamisia tai näkemättä sielun sielua.

On myös ookoo olla istumatta puolitutun tyypin viereen bussissa, jos ei just sillä hetkellä jaksa jutella.

Ja on ihan ookoo, ettei aina jaksa jutella, vaan haluaa vaan olla hiljaa. Se on täysin ookoo.

Välillä on ihan ookoo kääntyä hetkeksi sisäänpäin ja olla antamatta itsestään mitään.

Mä oon nyt viimeisen viikon aikana irtautunut ihan tarkoituksellisesti lähes kaikesta. En oo sen kummemmin jaksanut päivittää somea, kirjoitella tekstejä ja tehdä mitään muutakaan sellaista, mitä yleensä päivittäin teen. Ei vaan oo huvittanut.

Haluan toimia sen mukaan, miltä musta milläkin hetkellä tuntuu ja sen takia nostan välillä rohkeasti kädet ylös, astun askeleen taaksepäin ja keskityn vaan niihin juttuihin, jotka tuntuu sillä hetkellä hyvältä.

Ja viimepäivinä hyvältä on tuntunut olla yksin, makoilla murun kainalossa, syödä ulkona, katsella Netflix -sarjoja ja käydä yksin kävelyillä.

Jotta itsensä kuuntelemisessa voi onnistua, kyse on vain siitä, onko tarpeeksi rohkeutta tehdä just niin, kuin sydän sanoo. Koska loppupeleissä se ei vaadi muuta.