Maanantai ja herään siihen, että on vapaapäivä. Siis päivä, jolloin mun ei ole pakko tehdä yhtikäs mitään, jos ei huvita. Päivä, jonka aikana saan juoda aamukahvin vaikka vasta keskipäivällä tai hengata verkkareissa peiton alla niin monta tuntia, kun lystää.

Pussaan rakkaalle heipat ja toivotan hyvää työpäivää, istun sohvalle ja vedän syvän hengityksen. Miten hyvä tässä onkaan nyt olla. Avaan puhelimeni ja eksyn selaamaan sen muistioon tekemiäni muistiinpanoja.

Untitled

Lauantai 9.1 klo 23:19:

“Onnellisuus ei vaadi sen todistelemista. Se ei vaadi, että kerrotaan, kuinka osataan nauttia pienistä hetkistä tai kuinka ei stressata tulevasta. Se ei vaadi virheetöntä arkea, suurta omaisuutta tai muiden ihmisten suosiota. Se ei vaadi täydellistä elämää.


Se tulee sisimmästä, omasta itsestä. Sen huomaa jo kaukaa, sen kuulee äänestä. Sen näkee ilmeistä ja eleistä ja sen aistii tunnelmasta.


Se tulee vapaudesta valita ja vaikuttaa. Se tulee valinnoista, joita meillä jokaisella on oikeus tehdä.”

Tämä oli ainoa asia, mitä olin viime viikon aikana kirjannut puhelimeeni ylös. Ja loppujen lopuksi, se on ainoa asia, mikä merkitsee. Ainoa asia, josta haluan itseäni, ja kaikkia muitakin, muistuttaa.

Untitled
Untitled
Untitled

Se, että on onnellinen, on paljon enemmän, kuin vain sitä, että hymyilee paljon. Tai sitä, että vastaa kuulumisiin “ihan hyvää”. Tai sitä, että tyytyy arkeensa, vaikka se ei olisikaan kaikista mukavinta.

Onnellisuus on yksi suurimmista käsitteistä, mitä tiedän. Se pitää sisällään niin paljon, että sitä on joskus vaikea hallita.

Joskus se saa minut kiljahtamaan ilosta, juoksentelemaan ympäriinsä hölmön näköisenä, halaamaan ystäviäni yllättävissä tilanteissa tai ilmeilemään typerästi. Joskus se saa minut purskahtamaan nauruun, joskus taas itkemään. Joskus se saa kiittelemään ihan kaikesta, mitä mulla on ja joskus se vie minut niin omiin maailmoihin, etten halua tulla sieltä pitkään aikaan pois.

Untitled

Joskus onnellisuuden ruokkiminen vaatii rakkaita ihmisiä ympärillä, hyvää ruokaa lautasella ja viinilasin kädessä. Joskus se vaatii kupillisen tummapaahtoista kahvia, yksin oman keittiönpöydän ääressä. Joskus oman rakkaan tyypin halauksen. Joskus taas rääkkitreenin ja läskibassomusaa kuulokkeissa. Joskus pitkän kävelylenkin hiljaisessa merenrannassa. Joskus syvään hengittämistä ja itsetutkiskelua. Ja joskus avautumista ja kyyneleitä.

Koskaan se ei kuitenkaan vaadi niitä pieniä asioita enempää.

Ja siinä se sen kauneus piileekin. Jokainen meistä voi löytää ne pienet asiat, jotka ovat niitä, mitkä loppujen lopuksi merkitsevät eniten.

-Laura