Mä tunnustan nyt jotain.
Oon ottanut vähän liikaa paineita tästä blogin kirjoittamisesta viime aikoina.

DSC_9466

Niinkuin ootte ehkä huomannutkin, en ole viimeaikoina ollut täällä ihan niin läsnä, mitä ehkä yleensä.

Toisaalta oon aina ollut sillä linjalla, että kirjoitan jos on sanottavaa, ja oon hiljaa, jos mitään ei irtoa. En halua selittää tänne turhanpäiväistä vaan siksi, koska pitäisi päivittää. Enkä halua joutua keksimään postausaiheita vaan siksi, koska pitäisi postata. Ja siksi mä välillä elän hiljaiselossa, oman kuplan sisällä, päivittämättä somekanavia ja kirjoittamatta tekstin tekstiä.

Mutta sitten, kun en oo muutamaan päivään kirjoittanut tai edes avannut koko blogialustaa, alan tuntemaan huonoa omatuntoa. Erehdyn lukemaan muiden blogeja ja ahdistun siitä, että muut kirjoittavat ja päivittävät ahkerasti. Ahdistun siitä, että muut tuottavat hienoa sisältöä, saavat ihania kommentteja ja pystyvät inspiroimaan muita.

Ja sitten se iskee, paniikki.

DSC_9913

Miksi multa ei nyt irtoa yhtään mitään? Miksi mä en oo inspiroitunut? Miksi mun ajatus ei kulje, niinkun se yleensä kulkee?

Pitäisikö munkin vaan yrittää kirjoittaa edes jotain, vaikka tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa? Pitäisikö munkin nyt yrittää kuvata edes joku resepti tai treenivideo ja iskeä se blogiin ihan vaan siksi, että saisin lisää liikennettä, katselukertoja ja lukijoita?

AAAAAAARRRGH.

DSC_9503

Mä rakastan kirjoittaa. Rakastan tehdä videoita, kuvata reseptejä, kehitellä treenejä ja ottaa valokuvia. Rakastan muokata kuvia, innostua, kun ne onnistuvat ja suunnitella sisältöä.

Miksi mä teen niistä itselleni ongelman? Ei niiden oo tarkoitus aiheuttaa mulle paineita, niiden on tarkoitus antaa mulle energiaa.

Tän blogin kuuluu olla mulle se hyvän olon paikka – henkireikä – johon tulen päivittäin hengittämään hyviä viboja.

En ahdistumaan, avaamaan tekstikenttää kirjoittamatta siihen kuitenkaan mitään ja manaamaan, miksi mua ei just nyt huvita.

DSC_9437

Mäkin oon vaan ihminen, enkä aina pysty antamaan itsestäni kaikkea. Vaikka oonkin “bloggaaja” ja vaikka haluaisinkin niin kovasti tehdä tätä työkseni (mikä usein vaatii aktiivista päivittämistä), en vaan halua olla jotain, mitä en ole.

Eikä syynä mun ahdistukseen ole se, että kokisin teiltä lukijoilta paineita, tai että kokisin jonkun pakottavan mua tähän. Se ahdistuspallo on mun omassa päässä, mun oma kehittämä mörkö, joka aina välillä meinaa saada mut uskomaan, että oon huono ihminen, jos en päivitä somea ja kirjoita blogia ahkeraan tahtiin.

DSC_9563

Mun täytyy muistaa, että joskus elämässä on sellaisia vaiheita, kun ei oo se kovin vaihde päällä. Joskus on ajanjaksoja (kesti ne sitten muutaman päivän, monta viikkoa tai kuukautta), kun fiilis on erilainen. Silloin täytyy antaa itselleen lupa tuntea just niin kun tuntee ja olla tekemättä sitä, mitä ei huvita tehdä.

Mun oli pakko saada tää kaikki sanotuksi, koska musta on niin pitkään tuntunut pahalta. Musta on tuntunut pahalta, koska en oo ollut samalla tavalla inspiroitunut ja innostunt, kun mitä yleensä oon. Se ei oo ollut kenenkään vika ja mulla on kaikki ihan hyvin, mutta just nyt tuntuu, ettei vaan irtoa samalla tavalla, kuin ennen.

DSC_9443

Joten sen aikaa mä kirjoitan tänne, kun kirjoituttaa. Enkä aio pyytää anteeksi mun hiljaiseloa, koska mulla ei ole siihen mitään syytä. Tää on mun blogi – realistinen pala mun elämää ja näyte siitä, että mullakin on joskus kausia, kun mikään ei sen kummemmin innosta.

Joten nautitaan kesästä – kirmataan laitumilla, hypitään uimaan, syödään jätskiä, vietetään kesäiltoja rannalla ja annetaan auringon värjätä ihoa.

Pusuja jokaiselle siellä ruudun toisella puolen,
-Laura