Joku päivä ymmärrän miksi.

Oon pyöritellyt viime päivinä ajatuksiani siitä, miten suhtaudun tähän koko ranteenmurtumishommaan. Tällaiselle ahkeralle ja itsenäiselle tallaajalle on nimittäin aika kova pala purtavaksi, kun yhtäkkiä ei pärjääkään enää omillaan. Se, että niinkin arkisiin asioihin, kun kengännauhojen solmimiseen, hiusten ponnarille laittamiseen, suihkussa käymiseen, pukeutumiseen, takin vetskarin vetämiseen ja ruoan laittamiseen joutuu jatkuvasti pyytämään apua, on välillä niin turhauttavaa, etten ihmettelisi jos joku kerta edellämainittuja askareita tehdessäni saisin kunnon itkupotkuraivarit.
Ensimmäiset pari päivää onnettomuuden jälkeen menivätkin aika surkeissa ja itkuisissa fiiliksissä – lähinnä alkushokin ja kovan kivun takia – mutta myös sen takia, että vitutti. Oi kyllä, vitutti niin maan perkuleesti. Itku purskahti vähän väliä, kun sain läheisiltä tsemppiviestejä ja -puheluita, eikä olisi tehnyt mieli tehdä muuta kun hautautua peiton alle ja avata silmät seuraavan kerran vasta siten, kun kipsi otettaisiin pois.
Mun on tehnyt mieli juosta ulos huutaen, että miksi just mulle piti käydä näin. On tehnyt mieli repiä koko perkuleen kutittava kipsi irti ja käyttää kättä niinkuin siihen ei olisi koskaan sattunutkaan mitään. On tehnyt mieli napata levytangosta kunnon vahva ote ja heilutella sitä niin, kuin mä yleensä useamman kerran viikossa teen.
Mutta nyt kun kipu ja jatkuva särky on alkanut helpottamaan, oon miettinyt tätä koko hommaa vähän uusiksi ja yrittänyt jäsennellä sekavia ajatuksiani vähän helpommin käsiteltäviksi sellaisiksi.
Vaikka oon edelleen vähän sitä mieltä, että tää on ihan perseestä, haluan mennä takaisin kotiin (asun tällä hetkellä poikaystävän äidin hellässä huomassa) ja haluan tehdä asioita entiseen tapaani, alan kuitenkin pikkuhiljaa hyväksymään tilanteen. Se käsi nyt kun vaan on paketissa ja siinä pysyy seuraavat viisi viikkoa, halusin tai en.
Ja siksi mä päätin jo heti, kun sain kuulla tuomioni lääkäriltä (tai okei ehkä pari päivää sen jälkeen, kun olin aluksi vähän itkenyt ja masistellut), etten anna onnettomuuden masentaa, vaan otan sen kasvattavana kokemuksena.
Tää(kin) tapahtunut on vaan niin loistava esimerkki siitä, kuinka kaikessa – ihan kaikessa, mitä tää juttu nimeltä elämä meidän eteen heittää – on aina kyse siitä, kuinka koko hommaan asennoituu.
Niinkuin rakas ystäväni Ellakin kirjoitti: ”Mitkään asiat tässä elämässä ei ole ikinä absoluuttisesti hyvin tai huonosti, ne vaan on. Sää ei ole hyvä tai huono, se, että muki tippuu lattialle ei ole hyvä tai huono – se on vaan asia, joka tapahtuu. Koska fakta vaan on, että me luodaan meidän todellisuutta ihan jatkuvasti ja se, miten puhutaan itsestä, muista ja elämästä, määrittää meidän kokemuksia edellämainituista. Me määritellään ne (jos halutaan) hyviksi tai huonoiksi.”
Ja mun tapauksessa se, että mun ranne murtui, on vaan asia, joka tapahtui ja mä määritän, miten siihen suhtaudun. Vaikka ensireaktio olisikin automaattisesti se, että koko homma on ihan pepusta, kun en nyt viiteen viikkon voi tehdä sitä, tätä enkä tuotakaan, pahimman alkushokin jälkeen on ihan hyvä pysähtyä vähän kelailemaan haluaisikohan sitä ehkä sittenkin suhtautua tähän asiaan vähän toisella tapaa.
Joten, mä oon vähän kelaillut. Oon pikkuhiljaa ruokkinut ajatuksia siitä, että ehkä tää olikin ihan hyvä juttu. Ja että jos mä vedän tän homman kunnialla, selviän jatkossakin vastoinkäymisistä taas astetta paremmin.
Loppujen lopuksi oon itseasiassa tosi kiitollinen, että näin tapahtui. En toki sano, että olisin halunnut viettää seuraavat viisi viikkoa käsi kipsissä, mutta sanon, että jostain syystä näin oli tarkoitus tapahtua.
Ja joku päivä, ehkä jo ihan pian, ymmärrän vielä miksi.
Oo_naaa
Voi vitsit, että pitikin sattua tuollanen onnettomuus 🙁 Tsemppiä sinulle ! 🙂 Ja toi on kyllä totta, että yleensä vastoinkäymiset kasvattaa ja opettaa aina jotain, vaikka sitä ei aluksi osaisikaan ottaa siltä kantilta. Viisi viikkoa on onneksi kuitenkin melko lyhyt aika esim. vuodesta ja kun käsi meni nyt talvella, niin ei jää ainakaan rusketusrajoja kun aurinkokaan ei vielä niin lämpimästi paista (jos nyt jotain positiivista pitäis kaivaa tuosta).
Toivottavasti käsi kuitenkin parantuu pikimmiten ja pääset tekemään asioita normaaliin tapaan. 🙂
Hansu
vaikutat niin ihanalta tyypiltä! hurjasti tsemppiä ja aurinkoisia päiviä ♥
Jenna
Muistan, kun joskus ala-asteella kaaduin pyörällä ja mursin ranteeni. Yritin päivän ajan kieltää asian, mutta kun en pystynyt edes kaukosäädintä nostamaan niin äiti pakotti lääkäriin kipsattavaksi. 😀 Lentopallo oli tuolloin mulle todella rakas harrastus, ja sitä surun määrää kun en päässyt treeneihin. Itkin monta iltaa putkeen. Mulla oli sellanen fiilis, että jäisin ihan ulkopuoliseksi meidän ihanasta joukkueesta (no en jäänyt). Kyllä se fiilis parani pikku hiljaa, koulussa kaverit kirjotti innoissaan nimmareita mun kipsiin (mikä klisee haha :D) ja sitten kun kuukauden tauon jälkeen pääsin pelaamaan lentistä, voi sitä riemua! Vaikka jollekin joku murtuma on varmaan no big deal, niin mä opin ainakin tuon kokemuksen jälkeen arvostamaan ihan hirveesti sitä, että mä oon terve ja pystyn liikuttamaan mun kroppaa normaalisti. Kaikilla ei oo sitä etuoikeutta. Sun onnettomuus kuulosti kyllä tosi ikävältä, paljon paranemisia <3 viisi viikkoa menee nopeemmin ku uskotkaan!
Anonyymi
Kaikki tollaset vammat on kyllä niin turhauttavia, varsinkin jos ne alkaa häiritsemään omaa arkeakin jotenkin. Esim mulla on selässä rasitusmurtuma ja pelkkä se, että seuraava puol vuotta tulee menemään urheilun puolelta tosi rennosti, niin kyllä sekin alkaa ärsyttämään kun ei voi esim bussiin juosta koska heti alkaa sattumaan. Toivottavasti sulla kuitenkin parantuu toi hyvin ja pääset pian taas mukaan normi arkeen :)!
Anonyymi
Tosi ikävä juttu,mullakin murtui kerran varvas,mutta eihän se tietty ole yhtä paha! Tuli hei mieleen tästä että kun oot kasvissyöjä etkä käytä maitotuotteita niin mistä saat kalsiumia? Kun luustohan tarvitsee sitä. Mut pitää ajatella positiivisesti,aattele miten paljon ehdit nyt vaan olla,lepäillä ja kirjottaa tätä blogia! Tsemppiä.
-Maria
Anonyymi
Hei haluisin kysyä että millä muokkaat nää sun blogin kuvat?:) Niin ihanan sävyisiä aina <3