Oon pyöritellyt viime päivinä ajatuksiani siitä, miten suhtaudun tähän koko ranteenmurtumishommaan. Tällaiselle ahkeralle ja itsenäiselle tallaajalle on nimittäin aika kova pala purtavaksi, kun yhtäkkiä ei pärjääkään enää omillaan. Se, että niinkin arkisiin asioihin, kun kengännauhojen solmimiseen, hiusten ponnarille laittamiseen, suihkussa käymiseen, pukeutumiseen, takin vetskarin vetämiseen ja ruoan laittamiseen joutuu jatkuvasti pyytämään apua, on välillä niin turhauttavaa, etten ihmettelisi jos joku kerta edellämainittuja askareita tehdessäni saisin kunnon itkupotkuraivarit.

Ensimmäiset pari päivää onnettomuuden jälkeen menivätkin aika surkeissa ja itkuisissa fiiliksissä – lähinnä alkushokin ja kovan kivun takia – mutta myös sen takia, että vitutti. Oi kyllä, vitutti niin maan perkuleesti. Itku purskahti vähän väliä, kun sain läheisiltä tsemppiviestejä ja -puheluita, eikä olisi tehnyt mieli tehdä muuta kun hautautua peiton alle ja avata silmät seuraavan kerran vasta siten, kun kipsi otettaisiin pois.

Mun on tehnyt mieli juosta ulos huutaen, että miksi just mulle piti käydä näin. On tehnyt mieli repiä koko perkuleen kutittava kipsi irti ja käyttää kättä niinkuin siihen ei olisi koskaan sattunutkaan mitään. On tehnyt mieli napata levytangosta kunnon vahva ote ja heilutella sitä niin, kuin mä yleensä useamman kerran viikossa teen.

Mutta nyt kun kipu ja jatkuva särky on alkanut helpottamaan, oon miettinyt tätä koko hommaa vähän uusiksi ja yrittänyt jäsennellä sekavia ajatuksiani vähän helpommin käsiteltäviksi sellaisiksi.

Vaikka oon edelleen vähän sitä mieltä, että tää on ihan perseestä, haluan mennä takaisin kotiin (asun tällä hetkellä poikaystävän äidin hellässä huomassa) ja haluan tehdä asioita entiseen tapaani, alan kuitenkin pikkuhiljaa hyväksymään tilanteen. Se käsi nyt kun vaan on paketissa ja siinä pysyy seuraavat viisi viikkoa, halusin tai en.

Ja siksi mä päätin jo heti, kun sain kuulla tuomioni lääkäriltä (tai okei ehkä pari päivää sen jälkeen, kun olin aluksi vähän itkenyt ja masistellut), etten anna onnettomuuden masentaa, vaan otan sen  kasvattavana kokemuksena.
Tää(kin) tapahtunut on vaan niin loistava esimerkki siitä, kuinka kaikessa – ihan kaikessa, mitä tää juttu nimeltä elämä meidän eteen heittää – on aina kyse siitä, kuinka koko hommaan asennoituu.

Niinkuin rakas ystäväni Ellakin kirjoitti: ”Mitkään asiat tässä elämässä ei ole ikinä absoluuttisesti hyvin tai huonosti, ne vaan on. Sää ei ole hyvä tai huono, se, että muki tippuu lattialle ei ole hyvä tai huono – se on vaan asia, joka tapahtuu. Koska fakta vaan on, että me luodaan meidän todellisuutta ihan jatkuvasti ja se, miten puhutaan itsestä, muista ja elämästä, määrittää meidän kokemuksia edellämainituista. Me määritellään ne (jos halutaan) hyviksi tai huonoiksi.”

Ja mun tapauksessa se, että mun ranne murtui, on vaan asia, joka tapahtui ja mä määritän, miten siihen suhtaudun. Vaikka ensireaktio olisikin automaattisesti se, että koko homma on ihan pepusta, kun en nyt viiteen viikkon voi tehdä sitä, tätä enkä tuotakaan, pahimman alkushokin jälkeen  on ihan hyvä pysähtyä vähän kelailemaan haluaisikohan sitä ehkä sittenkin suhtautua tähän asiaan vähän toisella tapaa.

Joten, mä oon vähän kelaillut. Oon pikkuhiljaa ruokkinut ajatuksia siitä, että ehkä tää olikin ihan hyvä juttu. Ja että jos mä vedän tän homman kunnialla, selviän jatkossakin vastoinkäymisistä taas astetta paremmin.

Loppujen lopuksi oon itseasiassa tosi kiitollinen, että näin tapahtui. En toki sano, että olisin halunnut viettää seuraavat viisi viikkoa käsi kipsissä, mutta sanon, että jostain syystä näin oli tarkoitus tapahtua.

Ja joku päivä, ehkä jo ihan pian, ymmärrän vielä miksi.