Ulkona sataa tiskirätin kokoisia lumihiutaleita, kun rämmin huppu päässä kohti kotia. Kengät ovat kokonaan lumen peitossa, hupun karvareunus peittää näkymää ja reidet ovat niin jäässä, ettei niitä vasten puhaltava kylmä pakkastuuli tunnu missään. Kävelen katse maassa, niska ja hartiat kyyryssä.

Havahdun, kun huomaan ajatusteni olevan jossain ihan muualla. Tuijotan vain valkoista maata ja yritän parhaani mukaan kiirehtiä kotiin lumipyryltä suojaan. Turhautuneisuus, epätoivo ja tuska puskevat päälle. Tekisi mieli alkaa itkemään, kun paleltaa niin paljon.

Päätän, etten anna kylmyyden ja vaakatasossa pyryttävien jättihiutaleiden tai kylmän tuulen haitata. Nostan katseen ylös, sipaisen huppuni karvareunusta pois näkökentästä ja jatkan eteenpäin.

Untitled

On maanantai ja olen päiväkävelyllä. Kurkin talojen ikkunoihin ja pihoihin – kaikkialla on tyhjää, kun ihmiset ovat töissä ja koulussa toteuttamassa normaaleita arkirutiineitaan. Alan kuvittelemaan, kuinka he illansuussa saapuvat kotiin, syövät perheen kanssa päivällistä ja lähtevät siitä ehkä harrastuksiin. Parin tunnin päästä he tulevat takaisin kotiin, katselevat telkkaria ja menevät viimeistään yhdentoista aikaan nukkumaan. Seuraavana päivänä herätys on samaan aikaan, kun aina ja sama kaava toistuu päivästä toiseen.

Siinä ympärille katsellessani alan miettimään omaa arkeani, omia päivärytmejäni. Olin herännyt sinä aamuna yhdeksältä. Käynyt yhdessä tapaamisessa. Tullut kotiin syömään lounasta. Katsonut Netflixiä. Juonut kahvia ja makoillut peiton alla. Käynyt kävelyllä. Mennyt kotiin kirjoittamaan postausta. Lähtenyt käymään lyhyessä työpalaverissa, mennyt sieltä joogaan ja tullut illalla myöhään kotiin. Tehnyt kotona vielä vähän töitä ja suunnitellut seuraavan päivän juttuja. Katsonut lisää Netflixiä ja laittanut iltapalaa.

Ei rutiineita tai sen kummempia velvollisuuksiakaan – lyhyttä parin tunnin työkeikkaa lukuunottamatta – koko päivänä.

Untitled
Untitled

Arkeni on tällä hetkellä täysin eri rytmissä, kuin koskaan ennen. Oikeastaan arkeni ei ole enää arkea. Se on enemmänkin päiviä toisensa jälkeen, joilla jokaisella on oma aikataulunsa ja ohjelmansa.

Saattaa olla, että menen vasta illaksi töihin, tai että lähden kotiovesta aamutuimaan ja palaan vasta myöhään illalla. Vaihtoehtoisesti saatan juoda aamukahvia vasta puolen päivän aikaan, hengailla koko päivän verkkareissa ja suurkuluttaa Netflix-sarjoja. Saatan joskus lähteä aamutuimaan salille, tulla kotiin takaisin peiton alle ja lähteä illalla ehkä töihin tai ystävää tapaamaan.

Yksikään päivä ei ole samanlainen. Eikä niissä ole enää mitään, mihin olin joskus niin kovin tottunut. Ei samoja rutiineita, tiukkoja aikatauluja, samaan aikaan joka päivä herättävää kelloa tai tiettyä nukkumaanmenoaikaa.

Untitled

Ja hassuinta tässä on se, että minulle tästä epäsäännöllisyydestä, arvaamattomuudesta ja vaihtelevuudesta on tullut sitä normaalia arkea.

En tunne enää toistuvia aikaisia aamuja, kahdeksan tuntia pitkiä koulupäiviä tai samanlaisia treeniviikkoja. En tunne sitä, että tulen neljän jälkeen kotiin, syön välipalaa, teen hetken koulutehtäviä tai katselen telkkaria ja lähden sitten harrastuksiin.

En tunne enää sitä, että istun lukuisia tunteja koulun penkissä kirjoittamassa muistiinpanoja ja kuuntelemassa opettajan monologia.

En tunne enää sellaista arkea, joka joskus oli minulle arkea.

Untitled

Ja mikä parasta, en edes haluaisikaan. Päiväni ovat tällä hetkellä niin erilaisia, että ne täydentävät toisiaan.

On ihanaa avata kotiovi keskellä päivää, reippaan kävelylenkin jälkeen, istua pöydän ääreen ja lämmitellä jäisiä sormia höyryävä kahvikuppi kädessä. Hengittää syvään, katsoa ikkunasta lumista maisemaa ja todeta, että just siinä on vaan niin hyvä olla.

On ihanaa herätä tavallisena tiistaiaamuna ilman herätyskelloa ja ottaa omaa aikaa ilman kiirettä minnekään.

Ja välillä taas on ihanaa pakata aamulla iso kasa eväitä laukkuun ja ampaista koko päiväksi muualle ja tulla väsyneenä illansuussa kotiin.

Untitled

Kontrasti, siitä mä tykkään. Oon aina tiennyt, ettei mulle sovi joka päivä toistuvat samat ruutinit ja tavallinen ysistä neljään duuni. Oon aina tiennyt, että kaipaan jotain vaihtelevaa, yllättävää ja odottamatonta. Jännitystä, päivä kerrallaan elämistä ja hyviä viboja.

Sillä niistä mun arki on yhtäkkiä täyttynyt. Tai oikeastaan, en edes kutsu tätä arjeksi, koska mulle jokainen päivä on ihan yhtä kiva, oli sitten arki tai lauantai.

Ja siisteintä on tajuta, että olen todella tullut siihen pisteeseen, kun rakastan maanantaisia aamuja ihan yhtä paljon, kuin lauantaisiakin.

Asennekysymys. Jokaisella meillä on mahdollisuus valita.

-Laura