Viimepäivinä mua ei ole huvittanut oikein mikään. Olen ollut ahdistunut ja aika hukassa. Tämä kamala olo otti tuulta alleen juuri ennen koulun alkamista loman viimeisenä päivänä ja sen jälkeen en ole saanut karistettua sitä pois sitten millään. On itketty, naurettu, lohtushoppailtu, syöty hyvää ruokaa, raivosiivottu, käyty salilla, nähty kavereita – mutta ei. Fiilis palaa aina takaisin.
Kerroin jo syksyllä siitä, kuinka mua on mietityttänyt tulevaisuus jo pidemmän aikaa. En tiedä miksi otan siitä niin kovia paineita (tai no, ehkä se on ihan normaalia – kaikkihan sitä joskus miettivät tai stressaavat…), mutta mua vaan yksinkertaisesti pelottaa. Tuntuu, että tuhlaan aikaa “väärässä” koulussa, kun voisin olla jossain ihan muualla tekemässä ja lukemassa niitä asioita, jotka mua todella kiehtovat. Ja sitten kuitenkin toisaalta tuntuu edelleen, etten tiedä tasan tarkkaan mitä haluan. Miksi tää on mulle niin vaikeaa?

Untitled

Tiistaina sain ihan ihmeellisen romahduksen ja itkin ihan solkenaan koko aamun. Päätin siinä sekalaisissa fiiliksissä sitten vihdoin ottaa yhden askeleen eteenpäin tässä asiassa ja aloin googlettamaan erilaisia kouluja, jotka mua voisi kiinnostaa. En tiedä oliko se kolmen kahvikupillisen vai Googlen ansiota, mutta parin tunnin jälkeen olo oli vähän rauhallisempi.
Jotenkin oon suhtautunut tähän koko hommaan turhan välinpitämättömästi, koska olen vain yrittänyt tyytyä siihen, että minulla on sentään koulupaikka. Vaikka mieleen on aina juolahtanut ajatuksia siitä, ettei koulu ole tuntunut ihan niin hyvältä, olen vaan ajatellut, ettei asialle voi mitään. “Tällaista tää nyt on”. Mutta silloin kun koulussa mikään ei kiinnosta ja kotona mielen valtaa ahdistunut olo, on mun mielestä ihan OK valittaa ja alkaa miettimään muutosta. Olen viimepäivinä ihan konkreettisesti kysynyt itseltäni, miksi en opiskele ja tee niitä asioita, joista oikeasti tykkään. Niin, miksi? Kun yritän vastata tuohon kysymykseen, en voi sanoa mitään muuta, kuin etten ole edes yrittänyt. Miksi en ole yrittänyt? Sitäkään en tiedä. Tai siis tiedän, en vain ole yrittänyt. Olen tyytynyt suunnitelma B:hen, vaikken ikinä edes tähdännyt A:han. Siinä vastaus.

Untitled

Tällä hetkellä olen siis siinä pisteessä, etten tiedä käydäkö tuo tämänhetkinen koulu loppuun vai lähteäkö kesken pois tekemään ihan muita juttuja. Ja tosiaan niin kuin olen kertonut, en ole mikään maailman paras tekemään päätöksiä, minkä takia tämä tilanne tuntuu vielä entistä inhottavammalta. Yritän nyt elää päivä kerrallaan, ja ottaa samalla selvää mahdollisista vaihtoehdoista, mitä on tarjolla. Koskaan ei ole liian myöhäistä, eikä nyt varsinkaan tässä mun tapauksessa. En vain haluaisi tuhlata yhtäkään päivää, yhtäkään viikkoa, yhtäkään kuukautta, saatika sitten yhtäkään vuotta siihen, etten nauti elämästäni.

Tällaista nyt tällä kertaa,
-Laura

p.s. vertaistukea kaivataan…