Huh. Selvisin.
Istun pitkästä aikaa autossa matkalla kotiin. Siis mun omaan kotiin – paikkaan, jossa normaalisti nukun yöt, juon aamukahvit ja pesen pyykit. Mun pieneen kotiin.
Tällä kertaa se tuntuu omituiselta, koska viimeisen kuukauden ajan oon ollut muualla – elänyt matkalaukusta ja viettänyt yöt milloin kenenkin nurkissa. Syönyt toisten jääkaapista, seissyt keittiössä toimettomana ja tarvinnut apua kengännauhojen solmimisessa.
Mutta nyt mä meen pitkästä aikaa omaan kotiin. Vaikka se on tietyllä tapaa tosi ihanaa, tavallaan myös vierastan sinne paluuta. Arki, jota oon kaivannut, tuntuu niin tuntemattomalta. Entäs, jos en enää osaakaan olla yksin?
Tänä aikana, kun oon oleskellut muiden passattavana ja ollut enemmän ihmiskontaktissa, mitä olisin yksinelellessäni ollut, oon huomannut itsessäni paljon uusia piirteitä. Oon ehkä jopa muuttunutkin tänä aikana, tai vähintäänkin oivaltanut asioita. Oon joutunut opettelemaan pyytämään apua ihan naurettavan yksinkertaisiin juttuihin ja samalla mun on täytynyt antaa muiden tehdä asioita mun puolesta. Se on ollut mulle välillä tosi vaikeeta ja valehtelisin jos väittäisin, etten ois vuodattanut hermokyyneleitä aina silloin tällöin, kun jokin niinkin yksinkertainen asia, kun vaikka ulkotakin päälle pukeminen ei oo onnistunut.
Isoimpana yllätyksenä mulle on kuitenkin tullut se, kuinka vähän oon tarvinnut aikaa pelkälle yksinololle. Yleensä kaipaan jokaisesta päivästä vähintäänkin yhden pari tuntisen, minkä aikana saan painaa kuulokkeet korville, olla puhumatta kenellekkään ja käydä läpi fiiliksiäni, mut nyt oon kaivannut enemmänkin kainaloa, johon käpertyä, syliä johon painautua ja tyyppiä, jolle jutella.
Ja onneks mulla on ollut sellainen. Tai oikeastaan sellaisia. Kiitos siitä.
Viimenen kuukausi on siis mennyt aika lailla reissun päällä. Ensin hihtoloma Rukalla, sieltä anoppilaan viikoksi, sitten äidin nurkkiin pariksi päiväksi pyörimään, takaisin anoppilaan, tyttöjen kanssa Lahteen yöksi ja sen jälkeen vielä poikaystävän perheen kanssa Pohjoiseen pääsiäiseksi. Huhhuh, noin kun oikeen laittaa viimeisen kuukauden meiningit mustaa valkoiselle, niin onhan tässä tosiaan tullut asfalttia kulutettua. Silti nää viimeset viikot ovat olleet elämäni hitaimpia.
Mutta nyt, kun istun risti-istunnassa etupenkillä kuulokkeet korvilla, ihailen oranssia auringonlaskua ja nään sivusilmällä kun poikaystävä lauleskelee hölmönnäköisenä Suomipopin tahtiin, voin todeta, että oon tosi onnellinen. Ja ennen kaikkea kiitollinen.
Mulla on niin helpottunut olo – kaikki kiukku, turhautuneisuus ja itseinho ovat poissa – että purskahdan salaa itkuun. Käännän katseen ulos, annan auringon paistaa suoraan kasvoille ja painan silmät kiinni – mä selvisin yhdestä tähänastisen elämäni raastavimmista aikakausista.
Keskiviikkona saan kipsin pois. Se tarkoittaa, että pääsen liikkumaan, solmimaan kengännauhoja, kuorimaan porkkanoita, käymään saunassa ja elämään taas vähän enemmän niin, kun oon tottunut.
Katsku
<3
Laura
<3
Anonyymi
Moikka Laura! Kiva että saat kipsin pois:) Varmaan tuntuu tosi hyvältä päästä omaan kotiin ja tuttuihin ympyröihin. Tuli mieleen postauksen kuvia katsellessa,että voisitko kirjoittaa siitä,miten pystyt esimerkiksi lomamatkoilla tai kylässä noudattamaan sun ruokavaliota? Mä olen kasvissyöjä ja syön myös gluteiinittomasti ja välillä on tosi turhauttavaa esimerkiksi jossain juhlissa kun ei ole mitään,mitä voisin syödä. Ja mun sukulaiset ei tunnu ymmärtävän ja jopa loukkaantuu jos en vaikka kahvipöydässä ota pullaa tai teen omat ruuat kun en voi syödä lihapataa. Ni kiinnostais vaan tietää,miten sä onnistut:)
Laura
Moi ja kiitos<3 Tuntuu kyllä hyvältä:)
Kiitos postaustoiveesta, lupaan maistella tota ideaa vähän ja jos tuntuu, että saisin siitä kokonaisen postauksen niin ehdottomasti kirjottelen!
Mutta jotta saat heti vastauksen sun kysymykseen niin mulla on usein tullu vastaan sama ongelma ja onhan se toki vähän inohttavaa, kun tuntuu, ettei ihmiset arvosta sitä, että syö vähän eri tavalla kun muut. Mutta mä usein ihan kohteliaasti kieltäydyn ja sanon vaan, etten välitä kyseisistä herkuista. Sanon usein, ettei se oo mitään henkilökohtasta, mutta mä en itse vaan välitä moisista herkuista/ruuista. Mun mielestä on täysin ookoo olla syömättä jotain mitä ei halua ja etenkin kun sen ilmaisee kohteliaasti, ei oo ainakaan ite ollu tilanteessa mitenkään törkeä tai käyttäytyny epäsopivasti. Toki mäkin usein lomilla tai mökkireissuilla/kylässä välillä teen poikkeuksia, koska esimerkiksi maidon ja gluteenin suhteen pystyn pienissä määrin ihan hyvin niitä sietämään, eikä se oo maailmanloppu jos joskus syön salaatin seassa fetajuustoa tai joudun kaatamaan kahviin tavallista maitoa.
Usein kannan myös jonkun verran omia eväitä tai tarjoudun ite ostamaan ruoat, jota syön, mikä helpottaa välillä, jos oon menossa esim johonkin, missä ei sen kummemmin ymmärretä, mitä tarkottaa maidottomuus/gluteenittomuus tms.
Mut yleisesti kun on ite avoin ja kohtelias ja tarjoutuu esimerkiksi ite tekemään jotain omia ruokia tai sitten vaihtoehtoisesti vaan kohteliaasti kieltäytyy niin sillä mä oon pärjännyt ihan hyvin ja pikkuhiljaa myös ihmiset mun ympärillä on oppinu ymmärtämään, millasia mun ruokailutottumukset on:)
Milla
Ihanaa, että saat kohta kipsin pois! Ja taas kerran ihana postaus… Näitä on aina ilo lukea. 🙂
http://olderthanyesterday.blogspot.fi
Laura
Kiitos Milla<3 Ihana kuulla!
ella elers
♥ Pöpö.
Laura
Siellä toinen♥
iinamaj
ihailen sun vahvuutta ja ylipäätään asennetta. pidä se 🙂 <3
Laura
Kiitos, ihana sinä♥
Anonyymi
Ihana sinä! 🙂
Laura
No samoin!!♥
Linda
<3 sä selvitä mistä vaan koska sinä olet sinä
Laura
Sä olet ihana♥