Istun pitkästä aikaa autossa matkalla kotiin. Siis mun omaan kotiin – paikkaan, jossa normaalisti nukun yöt, juon aamukahvit ja pesen pyykit. Mun pieneen kotiin.

Tällä kertaa se tuntuu omituiselta, koska viimeisen kuukauden ajan oon ollut muualla – elänyt matkalaukusta ja viettänyt yöt milloin kenenkin nurkissa. Syönyt toisten jääkaapista, seissyt keittiössä toimettomana ja tarvinnut apua kengännauhojen solmimisessa.

Mutta nyt mä meen pitkästä aikaa omaan kotiin. Vaikka se on tietyllä tapaa tosi ihanaa, tavallaan myös vierastan sinne paluuta. Arki, jota oon kaivannut, tuntuu niin tuntemattomalta. Entäs, jos en enää osaakaan olla yksin?

Untitled
Untitled
Untitled

Tänä aikana, kun oon oleskellut muiden passattavana ja ollut enemmän ihmiskontaktissa, mitä olisin yksinelellessäni ollut, oon huomannut itsessäni paljon uusia piirteitä. Oon ehkä jopa muuttunutkin tänä aikana, tai vähintäänkin oivaltanut asioita. Oon joutunut opettelemaan pyytämään apua ihan naurettavan yksinkertaisiin juttuihin ja samalla mun on täytynyt antaa muiden tehdä asioita mun puolesta. Se on ollut mulle välillä tosi vaikeeta ja valehtelisin jos väittäisin, etten ois vuodattanut hermokyyneleitä aina silloin tällöin, kun jokin niinkin yksinkertainen asia, kun vaikka ulkotakin päälle pukeminen ei oo onnistunut.

Untitled
UntitledUntitledUntitled

Isoimpana yllätyksenä mulle on kuitenkin tullut se, kuinka vähän oon tarvinnut aikaa pelkälle yksinololle. Yleensä kaipaan jokaisesta päivästä vähintäänkin yhden pari tuntisen, minkä aikana saan painaa kuulokkeet korville, olla puhumatta kenellekkään ja käydä läpi fiiliksiäni, mut nyt oon kaivannut enemmänkin kainaloa, johon käpertyä, syliä johon painautua ja tyyppiä, jolle jutella.
Ja onneks mulla on ollut sellainen. Tai oikeastaan sellaisia. Kiitos siitä.

Viimenen kuukausi on siis mennyt aika lailla reissun päällä. Ensin hihtoloma Rukalla, sieltä anoppilaan viikoksi, sitten äidin nurkkiin pariksi päiväksi pyörimään, takaisin anoppilaan, tyttöjen kanssa Lahteen yöksi ja sen jälkeen vielä poikaystävän perheen kanssa Pohjoiseen pääsiäiseksi. Huhhuh, noin kun oikeen laittaa viimeisen kuukauden meiningit mustaa valkoiselle, niin onhan tässä tosiaan tullut asfalttia kulutettua. Silti nää viimeset viikot ovat olleet elämäni hitaimpia.

Untitled
Untitled
Untitled

Untitled
Untitled

Mutta nyt, kun istun risti-istunnassa etupenkillä kuulokkeet korvilla, ihailen oranssia auringonlaskua ja nään sivusilmällä kun poikaystävä lauleskelee hölmönnäköisenä Suomipopin tahtiin, voin todeta, että oon tosi onnellinen. Ja ennen kaikkea kiitollinen.

Mulla on niin helpottunut olo – kaikki kiukku, turhautuneisuus ja itseinho ovat poissa – että purskahdan salaa itkuun. Käännän katseen ulos, annan auringon paistaa suoraan kasvoille ja painan silmät kiinni – mä selvisin yhdestä tähänastisen elämäni raastavimmista aikakausista.

Keskiviikkona saan kipsin pois. Se tarkoittaa, että pääsen liikkumaan, solmimaan kengännauhoja, kuorimaan porkkanoita, käymään saunassa ja elämään taas vähän enemmän niin, kun oon tottunut.

Untitled

Huh. Mä selvisin.
-Laura