Vaikka kuinka ikävältä, väärältä ja ärsyttävältä tää koko ranteen murtumisprosessi on tuntunutkin, alan pikkuhiljaa ymmärtämään että tälläkin – niinkuin kaikella elämässä yleensä – on tarkoituksensa. Muistan, kuinka surkutellessani tapahtunutta ystävilleni, he sanoivat, että tulen jossakin vaiheessa vielä oivaltamaan koko sattumuksen tarkoituksen. Tiedostin asian silloin itsekin, mutta en jaksanut siinä hetkessä vielä ajatella niin optimistisesti. Viimeaikoina on kuitenkin tullut sellanen fiilis, että alan pikkuhiljaa olemaan sen tarkoituksen jäljillä.

Untitled

On ollut ihana huomata, kuinka oon pystynyt päästämään irti jokaikisestä rutiinista tai totutusta mallista treenaamisen ja liikkumisen suhteen. Tuntuu, että ne viimeisetkin rippeet sellaisesta ajattelumallista, että jotakin pitäisi tehdä, ovat kadonneet. Ja luulen, että se on nimenomaan ollut tän tapahtuneen opetus.

Joskus sitä ehkä pitääkin tapahtua jotain astetta pysäyttävämpää, että pystyy kasvamaan ja oppii itsestään lisää. Joskus sitä ehkä pitää olla monta viikkoa putkeen ihan maassa ja masentua siitä, ettei osaa solmia kengännauhojaan tai ettei voikaan heittäytyä pääalaspäin käsilläseisontaan tosta noin vaan.

Tai sanotaan, että ehkä mulle piti.

Untitled
Untitled

Vaikka on jo pitkä aika siitä, kun olisin elänyt tai liikkunut tiettyjen “sääntöjen mukaan”, voin viimeistään nyt sanoa, että reilu kuukausi sitten tapahtuneen onnettomuuden myötä jokaikinen sääntö tai rajoite on kyllä viskattu romukoppaan. Ja sylkäisty vielä päälle.

Liikkuminen on mulle tällä hetkellä pelkkää hyvää fiilistä, lisää energiaa ja omaa aikaa. Se on henkireikä keskellä päivää – olin sitten yksin kävelyllä, kovatempoisella jumppatunnilla tai kotona venyttelemässä. Se on sitä, että veri lähtee kiertämään, sydän sykkimään ja ajatukset virtaamaan.

Se on iloitsemista niistä asioista, mitä pystyn tekemään, vaikka yksi raaja olisikin pois käytöstä. Se on innostumista jokapäiväisistä ulkoiluhetkistä, jumppaohjaajan valloittavasta energiasta, venyttelemisen tuomasta fiiliksestä, kevään myötä lisääntyneestä ulkoilusta ja liikkumisen tuomasta fiiliksestä. Pienistä asioista, jotka ovat loppupeleissä niin isoja.

Untitled
Untitled

Mulle liikunta ei ole rasvan polttamista, kireämpää keskikroppaa tai isompia lihaksia, vaikka treenit tai juoksulenkit muokkaisivatkin mun kroppaa johonkin suuntaan. En rehellisesti sanottuna jaksa stressata rasvaprosentista tai lihasmassan kasvamisesta, koska heti siinä hetkessä liikkumisesta katoaa ilo.

Just nyt en halua asettaa tavoitteita, pudottaa painoa tai lisätä lihasmassaa – haluan vaan olla ja näyttää siltä, kun näytän – liikuimpa sitten salilla, lenkkipoluilla tai joogasalissa.

-Laura