Untitled

Ihmiset ympärilläni tuntuvat lähes jokainen olevan murroksen aalloissa. Yksi palaa reissusta kotiin, toinen lähtee. Yksi hyppää tuntemattomaan, toinen sanoo oivaltaneensa suuria asioita. Yksi kaipaa muutosta, toinen sanoo, että on hyvä juuri tässä.

Minä kanssaelän jokaisen matkaa. Kuuntelen, avaudun, pohdin ja ihmettelen. Nauran, itken, haaveilen ja hymyilen. Halaan, pussaan, kosketan ja pidän kädestä kiinni. Ja mietin, kuinka elämä osaakin aina yllättää.

Sitten havahdun, että ehkä se mitä kaipaan, on jokin yllätys. Odottamaton asia, jonka tuloa en osaisi millään arvata. Asia, jota en edes osaa pyytää, mutta joka tulee minulle tapahtumaan. Joka tulee yllättämään. Haastamaan. Ja sitten kun se tapahtuu, tiedän sen olevan juuri sitä, mitä olin kaivannut.

Kaiken sen hetkessä elämisen, rakastumisen ja positiivisen asenteen lomasta on välillä vaikeaa herätä miettimään, onko kaikki ok. Tai enemmänkin: miksi kaikki ei ehkä olekaan just nyt niin ok.

Tuntuu vaikealta kaivaa itsestään esille tunteita, joille ei ole sanoja.

Untitled

kuvat: Ella Elers

Mutta niin on tehtävä, vaikka olisi kuinka jokaisesta hetkestä nauttimisen puolestapuhuja ja positiivisen elämänasenteen harjoittaja. Niin on tehtävä ollakseen rehellinen itselleen. Ja tälle hetkelle.

Mä saan itkeä, huutaa ja raivota. Saan valittaa ja olla sekaisin. Saan sanoa, etten tiedä mikä on, mutta jokin kuitenkin vaivaa. Saan lukittautua kotiini yksin seuranani pelkästään peitto, tyyny ja kirja, jota luen kuin raamattua. Saan olla kaikkea, mitä tunnen kunakin hetkenä. Ero on vain siinä, käsittelenkö tunteeni vai työnnänkö ne ullakolle pölyttymään.

Enkä halua tehdä reissua ullakolle. En nyt, enkä myöhemmin.

Haluaisitko sä?

-Laura