Untitled
Untitled
Untitled
Untitled
Untitled

Vaikka nenänpää jäätyy heti ulos astuessa, sormet menevät parissa minuttissa tunnottomiksi, poskia kirveltää ja käsien ihoa nipistelee, ovat nämä hyytävän arktiset pakkaspäivät tavallaan aika kiehtovia.

Bussipysäkillä ihmiset vilkuilevat toisiaan samanlainen kylmän ilman jähmettänyt irvistys naamallaan.  Kadulla lähes jokainen vastaantulija on hautautunut huppuun, monta kertaa kaulan ympäri pyöritettyyn kaulaliinaan, suureen toppatakkiin, paksuihin rukkasiin ja pipoon. Harva katsoo ympärilleen, ottaa kontaktia muihin ihmisiin tai sanoo sanaakaan.
Ihmiset kulkevat eteenpäin mahdollisimman nopeasti, jotta ulkona ei tarvitsisi olla yhtään sen pidempään, kun on pakko. Askeleet ovat varovaisia ja lyhyitä, koska tiet ovat jäässä. Sisälle päästessä menee ainakin vartti, ennen kun vilun väreet helpottavat.

Kun päivä hämärtyy iltaan, kadut hiljenevät entisestään ja ihmiset vetäytyvät kotisohvilleen. Sytyttävät kynttilöitä, hörppivät teetä ja käpertyvät vilttien alle.
Kun katson ikkunasta ulos, lumi kiiltelee katulamppujen valossa, ja lähes yhtäkään autoa ei aja teillä, jotka yleensä täyttyvät liikenteestä. Lähes yhtäkään ihmistä ei kävele kaduilla. Lähes yhtäkään ääntä ei kuulu ympäriltä.

Tekisi melkein mieli mennä halaamaan jokaista kylmyydestä kanssakärsivää ja sanoa, että: “Älä huoli, minäkin seison tässä tumput suorana, naama jäässä ja sormet lähes kuoliossa. Minullakin on kylmä. Mutta kyllä me selvitään.”

Koko kansa tuntuu olevan vetäytynyt koloihinsa. Ja jos jossain näkee jalankulkijan, liikkuu hän mahdollisimman ripeästi eteenpäin, pää ja kroppa haudattuna moneen kerrokseen kangasta.
Mutta minua kiehtoo, että ulkona on niin kylmä. En muista, milloin olisin viimeksi hengittänyt monen kymmenen asteen pakkasilmaa. Se karaistaa. Tämän jälkeen leudommat talvipäivät eivät tunnu enää miltään.

Pysykää lämpiminä. Käpertykää peittoihin, pukekaa päälle villasukat ja lempivillapaita ja ottakaa kuppi höyryävää, kuumaa teetä.

Ja halailkaa toisianne. Se on tärkeää.

-Laura