Joku naurahti, kun tokaisin, että ehkä pitkään sairaana olemisella on jokin syvempi tarkoitus. “Ei kipeänä olemisella ole mitään tarkoitusta, hölmö”, minulle sanottiin. Mutta kyllä mielestäni sillä voi olla.

Vuoden sisällä olen kokenut omassa mittakaavassani melko paljon vastoinkäymisiä: ranteen murtumisen, sen leikkaamisen, leikkauksesta toipumisen, kaksi flunssaa, ruokamyrkytyksen, joka lopulta johti tiputukseen ja piinaavan keuhkokuumeen. Siinä alkaa olla jo syvempää tarkoitusta kaikille edellämainitsemilleni vastoinkäymisille, sillä yhdessä ne muodostavat aikamoisen huonon tuurin jatkumon.Viime vuoden alussa olin juuri päässyt uuteen työhön kiinni ja naps, ranne meni rikki. Siitä seurasi leikkaus ja muutaman kuukauden sairasloma. Pääsin toki sairaslomalla tekemään asioita, mutta en samalla tavalla, kuin olisin toivonut. Olisin toivonut voivani jatkaa työntekoa silloin uudessa työpaikassa ja olisin toivonut voivani elää ihan tavallista arkeani. Kun sitten vihdoin aloin olemaan kykeneväinen töihin, nappasin mukavasti kaksi flunssa kolmen viikon sisällä.

Kesän ja syksyn ajan säästyin onnekseni isommilta vastoinkäymisiltä ja se aika menikin mukavasti. Pääsin tekemään kunnolla töitä, liikkumaan ihanan säännöllisesti, aloittamaan uusia projekteja sekä töissä että koulussa ja reissaamaan. Mutta sitten reissussa napsahtikin ruokamyrkytys ja sen johdosta löysin itseni tiputuksesta. Eikä siinäkään mitään, riski mahapöpöstä oli kyllä koko reissun ajan takaraivossa, mutta aavistusta siitä, kuinka kamala ja raju se tulisi olemaan, ei minulla ollut.

Kun tulin takaisin reissusta, olin täynnä intoa, enkä malttanut odottaa, että saisin taas palata takaisin omaan arkeeni. Ja sitten päälle iskikin kaveri nimeltä keuhkokuume. Naps. Sitten maattiin kolme viikkoa kotona sairaana ja se kolme viikkoa tuntui pisimmältä sen pituselta ajanjaksolta pitkään aikaan.

Mulle tämä ei ole ollut helppoa, vaikka jollekin toiselle moinen ei tuntuisi yhtä pahalta. Minulle kulunut vuosi on kutitenkin tuntunut raskaalta. Vaikka se on toki sisältänyt myös paljon hyvää – reissuja, uusia ystäviä, uusia työkuvioita ja paljon henkistä kasvua – on se myös verottanut enemmän kuin ennen. Ehkä nyt oli minun aika kohdata isompia haasteita, niin mä ainakin haluan sen itse ajatella.

Niinkuin jo alussa mainitsin: halusin uskoa, että kaikella tällä on jokin syvempi tarkoitus ja nyt ymmärrän, että sillä todella oli.Sen myötä, kun jouduin kirjaimellisesti olemaan aloillani pidemmän aikaa, ymmärsin, että olen liian monta vuotta kohdellut itseäni liian ankarasti. Olen asettanut liikaa paineita liikkumisen suhteen. Olen vaatinut itseltäni liikoja töiden teon, opiskelun ja omien harrastusten ylläpitämisessä. Olen ajatellut liikaa niin, että mitä enemmän teen, sen parempi.

Mutta nyt viimeisen vuoden aikana – kiitos kaikkien vastoinkäymisten – olen ymmärtänyt, ettei se ole niin. Olen todella alkanut oppia rauhoittumaan. Siis oikeasti rauhoittumaan. Osittain pakon edestä, mutta myösin omasta halustani oppia vain olemaan, ilman minkäänlaisia pakotteita, paineita tai vaatimuksia.

Tällä hetkellä suorittamiskeskeisyys, liikunnasta tai syömisistä stressaaminen ja ankara itsekuri tuntuvat myrkyltä. Jos huomaan sitä ympäristössäni, tekee vain mieli paeta ja sulkea se oman kuplani ulkopuolelle.

Tekee mieli huutaa: “Lopettakaa nyt jumalauta!”. Tekee mieli ravistella ihmisiä hereille. Tekee mieli pystyttää stop -merkki suorittajaihmisten eteen ja estää heitä kaikin mahdollisin tavoin olemaan vaatimatta itseltään jatkuvasti jotakin.kuvat: Katarina Kirvesmäki

Ei meidän tarvitse yrittää olla superihmisiä, me ollaan niitä jo ihan ilman jatkuvaa yrittämistäkin. Eikö niin?

-Laura