Viimeisten viikojen aikana olen monesti havahtunut siihen, että olen ollut jollakin tapaa todella poissaoleva. Tuntuu, että vaikka arjessa olisi hyviä hetkiä, hymyä ja naurua, silti aina kotiin palatessani tai kadulla yksin kävellessäni, kulmat ovat kurtussa ja mielen päällä on jotakin, mitä en osaa pukea sanoiksi. Mieleni on vallannut melankolia, joka tuntuu jyskyttävän takaraivossa jatkuvasti, vaikka kaikkea ihanaa tapahtuisikin päivittäin.

Luulen, että kyse on syksystä. Kesä ja sen tuoma valo sekä tietynlainen virta alkavat hiipumaan, arki asettuu taas paikoilleen ja kaikilla alkaa olemaan kiireitä niin töissä, kuin vapaa-ajallakin. Tapahtumarikkaan ja todella nopeasti hujahtaneen kesän jälkeen elämä tuntuu osittain ehkä tylsältä ja värittömältä.

Vaikka yleisesti arki sen kaikessa yksinkertaisuudessaan ja noh, tylsyydessäänkin, on sitä kaikista parasta, on tämä loppukesä-alkusyksy tuntunut jollakin tapaa aika raskaalta. Ehkä siihen ovat vaikuttaneet lähipiirissä liikkuneet huonot uutiset, viime viikkojen ikävät tapahtumat maailmalla tai vaan yksinkertaisesti kesän loppuminen.

Hetki sitten viestittelin pitkästä aikaa yhden ystävän kanssa ja hän kysyi, mitä kuuluu. Kun olin aloittamassa viestin kirjoittamista, huomasin, että minua alkoi heti ahdistamaan. Ei se ystäväni kanssa viestittely, vaan tuo kysymys.

Sillä rehellisesti en oikeastaan edes tiedä, mitä minulle kuuluu. Tuntuu, että olisi niin paljon sanottavaa, näytettävää ja kerrottavaa, ettei niitä voi millään tapaa ilmaista lyhyesti, saatika sitten muutamalla lauseella viestissä. Käyn päivittäin läpi niin monia tunteita ja olotiloja, etten osaa kuvailla, miten minulla menee. Kyllä, kaikki on tavallaan ihan hyvin, mutta sitten jollakin tapaa ei kuitenkaan ole.

En vain osaa kuvailla omaa vointia ja yleisfiilistäni sanoilla “hyvin”, “huonosti” tai “ihan jees”. Aamulla olo saattaa olla virkeä, päivällä innokas, iltapäivällä väsynyt ja illalla surullinen. Saatan purkaa turhaa kiukkuani muihin ihmisiin ja kimpaantua huonolla hetkellä siitä, kun kaurahiutaleet ovat loppu.

Viikonloppuna purskahdin yhtäkkiä itkuun ystävän luona kyläillessäni, vuodatin kaikki fiilikset ja ajatukseni hänelle ja se auttoi minua vihdoin tajuamaan: tätä olen jo pitkään tarvinnut. Itkemistä, vuodattamista, kaikista näistä sekalaisista tunteista irti päästämistä.

Kiitos.

Niinkuin hetki sitten kirjoitin, irti päästäminen ja kontrollin hellittäminen ovat jotakin, mitä olen itse joutunut opettelemaan viimeisten kolmen vuoden aikana paljon. Olen päässyt sen kanssa pitkälle, mutta edelleen tulee aikakausia ja hetkiä, jolloin en uskalla kohdata fiiliksiäni tai päästää niitä ulos. Silloin sulkeudun, vellon melankoliassani jonkin aikaa ja sitten jossakin vaiheessa se kaikki yleensä purkautuu itkun kautta.

Kyseessä on varmasti tälläkin kertaa vain monen tapahtuneen asian summa, siihen lisänä kiire töissä ja arjessa yleensä. Siksi olen ottanut viime päivinä paljon aikaa vain kotona yksin olemiselle, hyvin syömiselle ja pelkälle rentoilulle, sillä olen todennut, että tässä elämäntilanteessa sellaista ei voi koskaan olla liikaa. Kun tekee montaa työtä ja asiaa samanaikaisesti, on arjessa aina monta liikkuvaa osaa ja paljon erilaisia menoja siellä sun täällä. Se kaipaa vastapainokseen paljon yksinoloa ja hiljaisuutta.

Kai tämä kirjoitus oli siis muistutus sekä itselleni, että teille siitä, että on niin tärkeää muistaa aina kuunnella omaa sisintään ja hiljentyä tarvittaessa vaikka vähän pidemmäksikin aikaa. Menot ja kiireet kyllä odottavat, sillä jos minulta kysytään, mikään ei voi loppupeleissä mennä oman hyvinvoinnin edelle.

Ihanaa ja rentoa uutta viikkoa,

-Laura