“Sä et oo täysin oma ittes. Mä huomaan, että sulla ei oo hyvä olla just nyt. Et kyllä ansaitsisi tollasta elämää, mitä sulla on nyt viimeiset kuukaudet ollut. Mä aion rukoilla sun puolesta”, sanoi ystäväni minulle puhelimessa reilu viikko sitten, kun juteltiin.

Olin taas jumissa kotona, sillä pitkän keuhkokuumeen & mykoplasman sairastamisen jälkeen minuun oli iskenyt vielä flunssa. Oli perjantai-ilta ja meidän oli pitänyt nähdä tuona iltana, mutta soitin peruakseni. Ärsytti, olin allapäin ja epätoivoinen. Tuntui, että jatkuvasti eteeni tuli vastoinkäymisiä yksi toisensa jälkeen. Velloin turhautuneisuudessa.

Sitten ystäväni todella alkoi rukoilemaan puolestani. Ei ollut väliä uskoimmeko Jumalaan tai mihinkään korkeampaan voimaan, sillä uskoimme molemmat hänen sanoihinsa. Hän pyysi, että olisin pian taas terve ja saisin elää täydessä potentiaalissani, ja sanoi, etten ansaitse joutua olemaan vain paikallani. Että en kuulu neljän seinän sisälle kököttämään, vaan kuulun maailmalle tekemään, elämään ja vaikuttamaan.

Liekö tuona iltana lausuttujen sanojen tai vastustuskykyni taianomaisen vahvistumisen, viikko tuon puhelun jälkeen löysin itseni voimasta hyvin, pitkästä aikaa. Tajusin, että minulla on reilun kahden kuukauden jälkeen taas normaali olo kehossani. Ei ahdistusta hengitysteissä, ei väsymystä, velttoutta, ei raivoa, epätoivoisuutta tai turhautumista. “Mitä tämä on?”, ajattelin silloin.

Tuntui niin hyvältä liikkua, olla hereillä, tuntea, kuinka hengitys kulkee normaalisti ja nauttia siitä, että pystyin kävelemään portaat hengästymättä liikaa. Tiedättekö, kun pääsee vihdoin tekemään niitä asioita, joita ei ole pitkään aikaan saanut tehdä, meinaa tulla itku jo pelkästä ajatuksestakin. Ja kyllä, itkin monestikin päästessäni liikkumaan.

Kun sain taas liikkua, se oli kuin palaisi kotiin pitkältä reissulta. Kun on jo niin kova ikävä, että pelkästään ajatus kotioven avaamisesta saa kyyneleet silmiin. Kun haluaa niin kovasti omiin lakanoihin, että hyppää sängylle suoraan ovesta sisään astuessaan. Siltä musta tuntui, kun sain toteuttaa itseäni ja konkreettisesti tehdä asioita.

Ehkä siksi olenkin ollut viime päivinä erityisen kiitollinen, niinkuin edellisessä tekstissäni kirjoitinkin. Olen ollut kiitollinen ihan kaikesta.

Tuntuu hyvältä olla niin läsnä omassa kehossa, että kanssaelää sen fyysisiä tuntemuksia ja tunnistaa sen tarpeita. Kun olin liian kauan joutunut vain lepäämään, oli mieli luonnollisesti levoton, turhautunut ja hauras. Herkkä kaikelle, mikä muistutti siitä, mitä ei saanut tehdä, mutta mitä olisi tehnyt, jos keho olisi fyysisesti pystynyt siihen.

Kun taas saan olla aktiivinen ja toteuttaa itseäni kaikissa muodoissa – fyysisesti, henkisesti ja sosiaalisesti – on mielenikin paljon vakaampi. Silloin on helppo iloita muiden puolesta, rakastaa itseään ja hymyillä vastaantulijoille.

Ja nyt, kaiken sen turhautuneisuuden ja ärystyksen jälkeen on helppo olla taas 100% oma itseni, kun saan elää vapaasti. On helppo hymyillä, liikkua, nauttia elämän pienistä iloista, nähdä paljon ystäviä ja tehdä asioita ilman väsymistä. Enää minun ei tarvitse jatkuvasti keskittyä siihen, kuinka vain ahdistaa olla pakkolevossa.

Huomenna tulee tasan vuosi siitä, kun kaikki tämä epäonni alkoi. Elämäni heitti yllättäen kuperkeikan hiihtolomareissulla (tai no, kirjaimellisesti MINÄ heitin kuperkeikan) ja ranteeni murtui. Siitä päivästä lähtien on tuntunut, että vastoinkäymisiä on tullut eteen tasaisin väliajoin. Joten nyt toivon, että huomenna tuo luku elämästäni loppuisi. Ympyrä vihdoin sulkeutuisi. Tuo inhottavien pienten, suurten, vastoinkäymisten jatkumo olisi ohi.

Olen tällä hetkellä niin täynnä intoa, motivaatiota ja unelmia, etten anna minkään enää seistä tielläni. En pikkuflunssien, en väsymyksen, en velton fiiliksen. Sillä niitä ei nyt hetkeen enää tule – olen päättänyt niin.

Haluan takaisin kuntoon, haluan alkaa tekemään vieläkin enemmän töitä, jotta pääsen lähemmäksi unelmia, haluan vakaammat tulot, opiskelut pikkuhiljaa loppusuoralle ja haluan säästää, jotta pääsisin ensi talvena taas Aasiaan.

kuvat: Katarina Kirvesmäki

En ole enää se neljän seinän sisällä aikaa viettävä tyttö, jonka kasvoilla ei ole väriä ja jonka mieli laahustaa pitkin maata, sillä nyt tunnen taas pitkästä aikaa olevani elossa.

-Laura