Kato mua. Mitä sä näät?

Näätkö onnellisen, tasapainoisen, itsestään huolta pitävän ja elämäniloisen nuoren naisen?

Näätkö pelkkää pintaa, kiillotettua elämää ja väkinäistä hymyä?

Näätkö ärsyttävän kadehdittavan tyypin, jonka elämä näyttää aina niin kivalta ja jolla tuntuu olevan kaikilla elämänalueilla kaikki hyvin?

Näätkö lempeän, muista välittävän, aidon ihmisen, joka päästää ihmiset helposti lähelle ja joka on ihan yhtä haavoittuvainen kuin säkin? Jolla on ihan yhtä paljon epävarmuuksia, vaikeita hetkiä ja taisteluita, kuin sullakin?

Vai näätkö yhtään mitään?

Sun ei tarvii kertoa, mitä näät. Sun ei tarvii laittaa mua mihinkään lokeroon, mutta toisaalta sä voit lokeroida mut just niinkuin haluat, jos siltä tuntuu.

Mulle sillä ei oo mitään väliä.

Mutta yhden asian, jolla on mulle on väliä, haluan nyt sanoa.

Se on muistutus siitä, että jokainen meistä on pohjimmiltaan ihan yhtä haavoittuvainen, epävarma ja rikkoutuva, kuin säkin. Vaikka jonkun elämä näyttäisi ulospäin kuinka kadehdittavalta ja joku vaikuttaisi niin ärsyttävän onnelliselta ja tasapainoiselta tyypiltä, on meillä jokaisella ne omat heikot kohtamme ja hajoamisemme. Meillä kaikilla on epävarmuuksia, heikkoja hetkiä, finnejä, huonoja hiuspäiviä, tylsiä vaatteita, ja rikkinäisiä sukkia.

Se “täydellistä elämää” elävä tyyppi on pohjimmiltaan ihan yhtä hajoava, kuin säkin. Silläkin on joskus huonoja päiviä, finnejä, itkukohtauksia, epävarmuuksia ja vaikeuksia. Se on ihan yhtä ihminen, kuin säkin, vaikka ei aina vaikuttaisikaan siltä.

Meillä kaikilla on se syvä sisin, joka on loppupeleissä jokaisella ihan samanlainen, vaikka ollaankin elämäntilanteeltamme ja persoonaltamme erilaisia. Silti me jokainen halutaan rakastaa ja tulla rakastetuksi – oli elämäntilanne, persoona tai varallisuus mikä tahansa.

Mä välitän blogissa, Instagramissa ja Snapchatissa itsestäni paljon positiivista energiaa, elämäniloa ja onnellisuutta, koska niitä mä syvimmällä sisimmäsäni tunnen. Mutta ihan samalla tavalla kun sullakin, myös mulla on – jopa päivittäin – hetkiä, kun tunnen itseni riitämättömäksi ja vääränlaiseksi. Kun ajattelen, että mun pitäisi jo olla tietyssä pisteessä elämäntilanteeni kanssa tai että mun täytyisi näyttää erilaiselta tai käyttäytyä eri tavalla. Myös mä, ihan niinkuin säkin, ajattelen joskus, etten riitä ja tavoittelen hetken aikaa jotain, mitä en loppupeleissä edes haluaisi saavuttaa. Niinä hetkinä, kun olen verrannut itseäni muihin ja manipuloinut omat ajatukseni itseäni vastaan, erehdyn haluamaan jotain, mikä ei tekisi mua yhtään sen onnellisemmaksi, kuin mitä oon nyt.

Ja vaikka oon alusta asti ollut niistä heikoista hetkistä rehellinen myös somessa – ja etenkin blogissa – harvoin ne päivittäiset inhottavat ajatukset tai riittämättömyyden tunteiden kanssa kamppailu päätyy mihinkään mun sosiaaliseen mediaan. Harvoin mä uskallan sanoa ääneen, että tunnen välillä tosi vahvasti itseni liian pieneksi.

kuvat: Ella Elers

Mutta nyt mä sanon. Etenkin viime aikoina, mä oon tuntenut itseni välillä tosi, tosi pieneksi. Ja riittämättömäksi. Etenkin omalle itselleni.

Joten ihan vaan pienenä muistutuksena, niin itselleni, kuin jokaiselle teistä: kaikki ei oo aina sitä, miltä se näyttää.

Eikä me olla aina sitä, miltä me näytetään.

Loppupeleissä me ollaan kaikki yhtä ja samaa.

-Laura