Oon miettinyt paljon sitä, kuinka helppoa meidän ihmisten on olla itsellemme ilkeitä. Kuinka helposti aamusta iltaan katsellaan muita ihaillen, samalla omaa peilikuvaa ja ennen kaikkea omaa henkistä hyvinvointia vältellen. Kaikki epävarmuuden tunteet turrutetaan ja ne käännetään aseiksi itseä vastaan. Kaikki huolet kasaannutetaan isoksi möykyksi vatsanpohjaan ja kun ne sieltä joskus nousevat pintaan, tulee mukana enemmän kuin osasi luullakkaan.

Kuinka helposti aina vähätellään, soimataan, vertaillaan ja haukutaan. Kuinka helposti ajatellaan, että ollaan vähäarvoisempia, heikompia tai huonompia kuin muut. Ja kuinka helposti se myös lopulta vahingossa opitaan uskomaan. Olemaan oman itsemme vihollinen, kun pitäisi olla paras ystävä.

Miksi me kasvetaan oppimaan, että ollaan vaan ihan tavallisia? Että meissä ei ole mitään erityistä tai ettei me erotuta joukosta? Miksi erilaisuus olisi pahasta ja mahdollisimman tavallinen hyvästä? Miksei me kaikki voitaisi olla erikoisia, outoja ja ihmeellisiä? Koska sitähän me ollaan, jokaikinen. Kukaan ei oo kuin sä, etkä sä kuin joku muu.

Miksei me voida oppia oleman itsestämme ylpeitä? Rakastamaan itsejämme ja kaikkia niitä pieniä yksityiskohtia, eroavaisuuksia ja luonteenpiirteitä, mitä meissä on.

Miksei meidän leveä selkä tai isot reisilihakset voisi olla uniikkeja juttuja, eikä asioita, joita yritetään piilotella? Miksi meidät on opetettu olemaan piilossa, kun voitaisiin olla esillä? Miksi olla vaatimaton, kun voisikin olla ylpeä itsestään?

kuvat: Liisa Kivi

Sanoa, että mä tykkään, etten oo täydellinen.

-Laura