KIITOS MENNEILLE
Makasin vasten meidän pehmeää olohuoneen mattoa. Yksin kotona, täydessä hiljaisuudessa. Ilta oli jo pimentynyt ja olohuoneessa paloi ainoastaan pieni pöytälamppu ja muutama kynttilä.
Muistelin edellisyönä näkemääni unta. Siinä oli ihmisiä mun menneisyydestä. Aamulla siitä unesta herättyäni mulla oli ollut tosi outo olo. Tuntui, että olisi ollut väärin nähdä unta niistä ihmisistä ja että olisi ollut väärin, että olin alitajuntaisesti ajatellut heitä. Koska kun ajattelen, mulle tulee paha olo. Sellainen surullinen, haikea ja vähän jopa kapinallinenkin olo.
Sellainen olo, että tekisi mieli huutaa jokaiselle mua menneisyydessä satuttaneelle ihmiselle, että katsos missä mä oon nyt. Katsos, kuinka vahva mä oon, kuinka paljon mä oon kasvanut siitä kun tunsit mut ja kuinka oon nyt ymmärtänyt, miten väärin annoin teidän joskus mua kohdella.
Itse en ollut silloin vielä tarpeeksi rohkea olemaan se, kuka olen ja siksi mä joskus ajauduin sellaisten ihmisten seuraan, jotka loppujen lopuksi vaan satuttivat mua.
Seuraavana päivänä siitä unesta istun eräässä kahvilassa ikkunan viereisessä pöydässä. Olin juuri kirjoittamassa tätä tekstiä, kun näin ikkunasta erään entisen tuttuni kävelevän ohi.
Ensin iski se huono olo, haikeus, suru, muistutus entisestä.
Mutta sitten nostin katseen, hymyilin ja vilkutin.
Yhtäkkiä en tuntenutkaan enää vihaa ja ärsytystä – ja vaikka olisin tuntenutkin, se ei olisi kohdistunut tähän kyseiseen henkilöön – vaan tunsin enemmänkin kiitollisuutta. Kiitollisuutta siitä, että kaikki ne menneisyyden ihmiset, vaikeudet, tuskaiset hetket ja oman itsensä etsiminen ovat tuoneet mut tähän – lasin toiselle puolelle, vilkuttamaan vanhoille tutuille, juomaan lempikahviani ja kirjoittamaan tätä tekstiä.
Tähän, missä katselen ikkunasta ohi käveleviä ihmisiä – osa tuttuja menneisyydestä, osa sellaisia, keitä tiedän nimeltä, mutta suurin osa täysin tuntemattomia. Joillekin vilkutan, joillekin hymyilen ja joitakin jään tuijottamaan.
On sellainen olo, kun kukaan ei näkisi mua ja istuisin vaan tässä, ihmettelemässä. Miettimässä mun matkaa – sitä miten oon päätynyt tähän ja miten tuun tästä vielä jatkamaan eteenpäin.
Pian suljen läppärin ja palaan taas omaan, jokapäiväiseen elämääni. Arkeen, jota rakastan. Ystävien luo, kenen kanssa tunnen oloni omaksi itsekseni. Kotiin, jonka jaan maailman tärkeimmän ihmisen kanssa. Harrastuksiin ja työhön, joita teen täydellä sydämellä.
kuvat: Ella Elers
Mutta vielä hetken istun tässä, katselen ikkunasta ulos, hörppään kylmää kahvia ja kiitän kaikkia ja kaikkea, mikä on tuonut mut tähän, missä nyt istun.
-Laura
Jemina
Täytyy sano laura että aivan ihana teksti, mulle tulee ihan samanlaisia fiiliksiä. Tällähetkellä vaan oon siinä vaiheessa et oon aika hukassa. Joudun etsimään itseäni taas uudelleen. Etsimään uudelleen sen mulle hyvän, lämpimän, avosylin vastaan ottavan seuran. Aidon seuran. En sitä seuraa joiden oon vaan ilmaa tai ”se yks joka nyt vaan tuppaa käymään täällä” en tiiä ymmärsitkö mutta toivon… Tää vaan on tosi rankkaa, kun tuntuu ettei täst välil tuu yhtää mitään. En vaan pääse sellasien ihmisien seuraan. Vaikka tiedän hyvin ettei niitä ihmisiä kannatakkaan etsiä fanaattisesti, kai ne tulee kun on tullakseen. Se vaan rasittaa henkisesti tosi paljon. Ja kaiken kukkuraks vielä terveydelliset ongelmat painaa mieltä, ne mietityttää tosi paljon ja tuntuu ettei ookkaan elämässä mitään muuta kun niiden vatvomista. Välillä vaan sitä vaipuu epätoivoon ja välillä tuntuu että hei jes nyt mä alan elää. Eilenkin kun oltiin perheen ja mun mummin ja ukin seurassa, niin kaikki(varsinkin mun sisko ja veli,jotka on jo täysikäisiä) puhui kaikista tulevaisuuden suunnitelmista ja tän hetken elämästä jne… Niin ongelmista kun siitä miten hyvin niillä menee ja näin. Samalla hetkellä mulle iski hirvee olo. Rupesin miettii taas omia murheita ja että mun arkielämä koostuu lukiosta, lääkärikäynneistä ja näiden asioiden vatvomisesta: ”koska taas seuraava lääkärikäynti ja koeviikko”. Ärsyttää, suoraan sanottuna vituttaa, tunsin itseni jälleen todella epäonnistuneeksi. Mä haluan taas urheilla, urheilla niin kovaa että seuraavana päivänä en saa liikutettua jalkoja kun sattuu jalkoihin, niin kovaa että makaan treenin jälkeen kuolleena, niin että mä taas nautin siitä. Haluan elää, nauttia, nauraa niin paljon etten saa henkeä ja vatsaan sattuu. Haluan vaan olla terve. En mitään muuta.
Toivon laura että jaksoit lukea ja ymmärsit edes joteenkin mitä hain takaa, ja en kyllä edes tiedä miksi kirjoitin näin pitkän avautumis romaanin, että ymmärrän hyvin jos et ehdi lukea mutta kiitos joka tapauksessa. <3 seurailen sua täällä sosiaalisessa mediassa. ihanaa syksyä sulle laura!
Ps. Mun blogissa on juttua omenoista ja muutama resepti (omppupiirakka ja kuivatut omenat) jos kiinnostaa 🙂 taidat ainakin bloglovinissa mun blogis seurailla. Kiitos siitä<3
Laura
Moi Jemina ja anteeks, että vastaan vasta nyt sulle.
Tottakai sä saat avautua täällä mulle ja ihanaa, että tulit kertomaan sun fiiliksiä. Mä en voi sanoa, että tiedän, miltä toi tuntuu,mutta voin yrittää omien kokemuksien kautta ymmärtää ja ymmärränkin. En halua sanoa, että älä huoli, koska käsittelet isoja asioita ja tiedän, ettei niitä voi vaan painaa villasella, vaan ne oikeesti painaa sua sun jokapäiväisessä elämässä ja että ne on isoja asioita ylipäästäväksi.
Haluan, että tiedät, että sä tuut joku päivä olemaan kaiken ton yläpuolella silleen, että voi kattoa sitä ja sanoa, että onneks se on ohi. Toisaalta myös se, että on joskus hukassa opettaa ja vie eteenpäin, vaikka tuntuisi, että seisoisi vaan paikoillaan. Mä kannustan, että keskityt hyviin juttuihin – tee sitä, mistä tykkäät. Kokkaa, käy kävelyillä haistelemassa raitista ilmaa, kuuntele musiikkia joka saa sut itkemään, kirjoita tekstejä, puhu jollekin sellaiselle, kenell susta tuntuu, että pystyt puhumaan ja yritä tehdä sun päivistä mahdollisimman mukavia, vaikka niissä olisikin koeviikkoja ja lääkärikäyntejä.
Ja jos koulu tai tulevaisuus stressaa, älä ajattele, että sun täytyis olla jotenkin ”valmis” ja tietää, mihin haluat mennä. Se oli ainakin mulle itselleni kaikista pahinta, kun luulin, että mun pitäisi osata sanoa, mihin aion koulun jälkeen suunnata ja mitä haluan ”isona” tehdä. Koska arvaa mitä, en vieläkään tiedä ja mun lukion loppumisesta on nyt jo muutama vuosi.
Ihan hirveesti tsemppihaleja ja hyvää energiaa sulle, mä toivon ja tiedän, että noi asiat helpottaa ja että sä tuut näkemään ja tekemään vielä paljon siistejä juttuja, usko muhun. Ja usko myös itse siihen. Se tulee viemään sut pitkälle<3 Muista, ettei meidän tarvii koskaan tietää, kunhan vaan tehdään sitä, mikä tekee meidät onnelliseksi.
Jemina
❤️ Kiitos laura.
Linda
Kaunista <3
Laura
Oot ihana<3
Emmi
Tää on kaunis teksti. Kylmät väreet <3
Laura
<3 <3 <3
Tiinatuulia
Ihana kuulla näitä ajatuksia Laura! Vielä joskus saan varmasti itsekin niskalenkin menneisyyden haasteille ja vilkutan niille kaikille hymyillen 🙂
Laura
Todellakin saat, se välillä ottaa vaan paljon aikaa. Mut älä huoli, ihan varmasti jokin päivä…<3
Katja
Ihan super kauniisti kirjoitettu <3 itseltänikin löytyy samanlaisia kokemuksia "nuoruusvuosilta", siksi tämä sun teksti iski niin lujaa. Tuli melkein kyyneleet silmiin!
Laura
Kiitos Katja<3 Ihana kuulla, että teksti kosketti :')