Makasin vasten meidän pehmeää olohuoneen mattoa. Yksin kotona, täydessä hiljaisuudessa. Ilta oli jo pimentynyt ja olohuoneessa paloi ainoastaan pieni pöytälamppu ja muutama kynttilä.

img_3179

Muistelin edellisyönä näkemääni unta. Siinä oli ihmisiä mun menneisyydestä. Aamulla siitä unesta herättyäni mulla oli ollut tosi outo olo. Tuntui, että olisi ollut väärin nähdä unta niistä ihmisistä ja että olisi ollut väärin, että olin alitajuntaisesti ajatellut heitä. Koska kun ajattelen, mulle tulee paha olo. Sellainen surullinen, haikea ja vähän jopa kapinallinenkin olo.

Sellainen olo, että tekisi mieli huutaa jokaiselle mua menneisyydessä satuttaneelle ihmiselle, että katsos missä mä oon nyt. Katsos, kuinka vahva mä oon, kuinka paljon mä oon kasvanut siitä kun tunsit mut ja kuinka oon nyt ymmärtänyt, miten väärin annoin teidän joskus mua kohdella.

Itse en ollut silloin vielä tarpeeksi rohkea olemaan se, kuka olen ja siksi mä joskus ajauduin sellaisten ihmisten seuraan, jotka loppujen lopuksi vaan satuttivat mua.

img_3166

Seuraavana päivänä siitä unesta istun eräässä kahvilassa ikkunan viereisessä pöydässä. Olin juuri kirjoittamassa tätä tekstiä, kun näin ikkunasta erään entisen tuttuni kävelevän ohi.

Ensin iski se huono olo, haikeus, suru, muistutus entisestä.

Mutta sitten nostin katseen, hymyilin ja vilkutin.

Yhtäkkiä en tuntenutkaan enää vihaa ja ärsytystä – ja vaikka olisin tuntenutkin, se ei olisi kohdistunut tähän kyseiseen henkilöön – vaan tunsin enemmänkin kiitollisuutta. Kiitollisuutta siitä, että kaikki ne menneisyyden ihmiset, vaikeudet, tuskaiset hetket ja oman itsensä etsiminen ovat tuoneet mut tähän – lasin toiselle puolelle, vilkuttamaan vanhoille tutuille, juomaan lempikahviani ja kirjoittamaan tätä tekstiä.

img_3142

Tähän, missä katselen ikkunasta ohi käveleviä ihmisiä – osa tuttuja menneisyydestä, osa sellaisia, keitä tiedän nimeltä, mutta suurin osa täysin tuntemattomia. Joillekin vilkutan, joillekin hymyilen ja joitakin jään tuijottamaan.

On sellainen olo, kun kukaan ei näkisi mua ja istuisin vaan tässä, ihmettelemässä. Miettimässä mun matkaa – sitä miten oon päätynyt tähän ja miten tuun tästä vielä jatkamaan eteenpäin.

Pian suljen läppärin ja palaan taas omaan, jokapäiväiseen elämääni. Arkeen, jota rakastan. Ystävien luo, kenen kanssa tunnen oloni omaksi itsekseni. Kotiin, jonka jaan maailman tärkeimmän ihmisen kanssa. Harrastuksiin ja työhön, joita teen täydellä sydämellä.

img_3185-2

kuvat: Ella Elers

Mutta vielä hetken istun tässä, katselen ikkunasta ulos, hörppään kylmää kahvia ja kiitän kaikkia ja kaikkea, mikä on tuonut mut tähän, missä nyt istun.

-Laura