30. joulukuuta 2016

Lähdettiin tänään rakkaaksi paikaksi muodostuneelta Koh Taon saarelta kohti Bangkokia. Edessä oli koko päivän kestävä matka, kun istuisimme ensin puolitoistatuntia lautassa ja sitten reilut seitsemän tuntia vielä bussissa.

Aamulla lähtö ei vielä tuntunut todelliselta – herättiin normaalisti aikaisin, syötiin aamupalaa meidän yhdessä lempikahvilassa ja fiilisteltiin Taon meininkiä. Päivä tuntui samanlaiselta, kuin muutkin päivät siellä – söisimme aamiaista, menisimme sitten rannalle makoilemaan ja nauttimaan auringosta. Mutta ei tänään. Tänään me ottaisimme ensimmäisen askeleen lähemmäs kotia.

Koimme elämämme ehkä pelottavimman lauttamatkan. Jättiaaltojen heittelemänä totuus lähdöstä iski äkkiä vasten kasvoja. Vene pomppi ylös ja alas, heilui sivuttain ja pomputti meitä vähän väliä. Istuin puolitoistatuntisen venematkan liikkumattomana samassa asennossa, puristaen tuolin käsinojaa yhä kovemmin ja kovemmin. Olin peloissani.

Kun astuin lautasta ulos, tuntui kuin olisin matkustanut paljon kauemmas, kuin vain reilun tunnin matkan päähän. Mantereelle palaaminen tuntui hassulta moniin saarilla vietettyihin viikkoihin verrattuna. Oli jotenkin outoa olla paikassa, jossa ei yhtäkkiä enää ollutkaan sitä samanlaista pikkusaaren tunnelmaa, jossa törmäät samoihin naamoihin päivittäin ja tutustut joka päivä uusiin ihmisiin. Oli vain maata, rantaa ja palmuja. Ei enää tuttuja reittejä, läpänheittoa hotellin henkilökunnan kanssa tai jokailtaisia lettujenhakureissuja. Ei enää sitä, mihin olin juuri kerennyt tottua.

Maihinnousu konkretisoi pitkään niin kaukaiselta tuntuneen reissun loppumisen.

Tuon matkan aikana aloin ymmärtämään, mitä tässä kuukauden sisällä todella on tapahtunut. Että olen ollut kaukana kotoa lähes kuukauden ja ehtinyt siinä ajassa tottua elämään ihan toisenlaisessa kulttuurissa. Että olen elänyt elämää, jossa olen voinut huoletta kadottaa ajantajuni, sillä ei ole ollut tarvetta tietää mitä kello on tai mikä päivä on. Olen päästänyt irti kaikista säännöistä ja elänyt täysin intuition varassa. Ja se on tuntunut tosi hyvältä.

Voin sanoa, että tämä reissu oli varmasti yksi parhaista kokemistani sellaisista. Vaikka kaikessa on aina hyvät ja huonot puolensa, eikä palmut ja vaaleat hiekkarannat automaattisesti takaa unelmareissua, tällä reissulla olen voinut hyvin. Se oli juuri sellainen, kuin olin ajatellutkin sen olevan.

Pienistä vastoinkäymisistä huolimatta kaikki meni pääpiirteittäin tosi hyvin, enkä häpeä sanoa, että sain elää unelmaani kuukauden ajan. Sain löytää uusia paikkoja, rakastua maailmaan ja sen niin ihmeelliseen luontoon taas vähän lisää ja sain aikaa itselleni.

Tiedostan, että olen onnekas saadessani kokea jotakin tällaista, mutta samaan aikaan uskon myös siihen, että jos jotakin tarpeeksi haluaa ja on valmis tekemään sen eteen töitä, on unelmat myös mahdollista toteuttaa.

Niinkuin omassa tapauksessani tämä reissu.

Vaikka olisikin hetkiä, kun tuntuu, ettei mikään mene eteenpäin ja elämä potkaisee jokaisen kulman takaa päähän, täytyy yrittää muistaa silti uskoa itseensä. Siksi päätin itsekin etsiä ratkaisun, olla spontaani, riskeerata taloudellisen tilanteeni ja lähteä reissuun, vaikka en ollut sellaista tähän väliin alunperin edes suunnitellut. Enkä voisi olla kiitollisempi siitä päätöksestä, vaikka lompakko ammottaakin nyt monta sataa euroa tyhjempänä ja lentokoneesta tarttui inhottava pikkuflunssa.

Palasin eilen illalla kotiin ja tänään herääminen kylmästä kodissa, pimeä ja luminen maisema ikkunassa tuntui kieltämättä tosi hassulta. Katselen vähän väliä ulos ja yritän kertoa itselleni, että olen todella kotona, sillä mieli muistaa edelleen auringonnousun klo 6 aamulla, 30 asteen lämmön ja aivan toisenlaisen näkymän ikkunasta.

kuvat: Katarina Kirvesmäki

Voin kuitenkin sanoa, että olen palannut kotiin kiitollisena ja ehkä astetta onnellisempana.

-Laura