Tuntuu hyvältä kirjoittaa. Vaikka kuluneen viikon aikana on välillä meinannut tuntua, että seinät kaatuvat päälle, tuntuu nyt hyvältä istua hiljaisessa kodissa yksin kirjoittamassa.

Elämä on ollut vähän hektistä. Jotenkin tuntuu hassulta, että viikon rentouttavan ja akkuja lataavan Lapin reissun jälkeen arkeen palaaminen on ollut kaikkea muuta kuin zen. Ei pehmeää laskua, vaan suoraa päätä isoimmalle vaihteelle. Uusi duuni, oman toiminimen perustaminen, koulua, yhteistöitä ja palavereita. En yleensä harrasta stressaamista, mutta nyt stressi on kolkutellut välillä oven takana. Yrittänyt tulla sisään ja kaataa minua maahan.

Hassua, että kun on kiire, sitä käyttää kaiken mahdollisen vapaa-ajan vain makoilemiseen, tv:n katseluun ja puhelimen selailuun, eikä “jaksa” enää töiden jälkeen edes miettiä omaa blogia tai muutakaan somea sen kummemmin. Mutta sitten kun jonakin hetkenä sitä kuitenkin kirjautuu omalle blogialustalle ja alkaa kirjoittamaan, muistaa, että siitähän sitä voimaa oikeastaan saa. Vaikka kirjoittaisinkin sanoja ja lauseita vain itselleni, se auttaa. Paljon enemmän, kuin tv:n katselusta.

Kun kirjoitan omia ajatuksiani ylös tietäen, että niitä lukee joukko ihmisiä, jotka todennäköisesti tuntevat ihan samoin, antaa minulle voimaa. Tykkään olla se, joka sanoo asiat ääneen. Joka kertoo, että on huonoja päiviä, stressiviikkoja, finnejä naamassa ja pieruverkkarit päivittäin jalassa. Ei elämä ole todellakaan mitään glamouria ja se siinä onkin ehkä parasta.

kuvat: Linda Alku, editointi: minä

Just nyt mä nautin siitä, että saan olla lauantai-iltana yksin kotona. Kunnella pianomusiikkia ja istuskella ikkunalaudalla ihmettelemässä outoa sumua ulkona. Paistaa pellillisen bataattiranskalaisia ja dipata niitä suoraan tahinipurkkiin. Levittää naamaan paksun kerroksen kookosöljyä ja makoilla sohvalla selaamassa Hullujen Päivien katalogia.

Oli kiire tai ei, ne pienet omat jutut ovat niitä, mitä arvostan tässä elämässä loppujen lopuksi kaikkein eniten. Rakkaiden ihmisten lisäksi, tietenkin.

Laura