Ihmissuhteet ovat mietityttäneet viimeaikoina. Etenkin se, miksi ne ovat joskus niin vaikeita.

Miksi ne ovat niin erilaisia? Miksi jonkun kanssa ei vaan koskaan saa muodostettua syvempää yhteyttä, vaikka kuinka haluaisi? Miksi taas joidenkin kanssa klikkaa heti? Miksi joidenkin seurassa tunnen oloni niin varautuneeksi? Miksi pitkän ystävyys- tai parisuhteen liekki saattaa hiipua ihan yhtäkkiä, kuin puun takaa? Miksi ihmissuhteet ovat välillä liikaa soutamista ja huopaamista, eivätkä tiimityötä – ystävän tai kumppanin kannustamista ja tukemista?

Mietin paljon, miksi jotkut ihmissuhteet ovat omalla kohdallani päättyneet niin kuin ne ovat. Miksi yhtenä päivänä on vain huomannut, ettei olekaan enää samanlaista yhteyttä toisen kanssa, kuin ennen. Miksi minä tai se toinen muttui? Miksi jokin ihmissuhde aiheuttikin enemmän stressiä, kyyneliä ja ahdistusta kuin iloa?

Kariutuneet ihmissuhteet ovat opettaneet minulle paljon ja uskon, että niillä jokaisella on tarkoitus. Mutta silti en voi estää itseäni miettimästä jokaisen sellaisen kohdalla, että missä meni pieleen? Olinko se minä, joka muuttui? Teinkö jotakin väärin? Oliko ilmassa kateutta tai katkeruutta vai johtuiko kaikki vain siitä, ettei meitä oltu tarkoitettu enää puhaltamaan yhteen hiileen?

Paljon kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. Enkä siksi edes tiedä, miksi pyörittelen niitä päässäni. Ehkä se on jonkinlaista kaipuuta. Pelkoa, että olen satuttanut toista ihmistä.

Pahimpia ovat ne hetket, kun kaikki se, mitä joskus ajatteli toisen kanssa olevan, ei koskaan toteudukaan. Kun lapsuuden parhaasta ystävästä ei koskaan tulekaan elämän aikaista sydänystävää. Kun parisuhteessa haluttaisiin jatkaa yhdessä, mutta tiedetään, että on parempi erota. Kun hyvän ystävän kanssa eteen tulee risteys, josta molempien on parempi jatkaa eri suuntiin. Kun oma elämä muuttuu ja sen mukana joitakin ihmisiä jää vain yhtäkkiä matkan varrelle.

Vaikka kaikki erot, välien rikkoutumiset ja eri polkujen kulkemiset ovat tapahtuneet tarkoituksesta, silti joka kerta, kun törmään ihmiseen entisestä elämästä, tekisi mieli rutistaa ja sanoa, että olen pahoillani, ettei meistä koskaan tullut mitään.

Että vaikka uskon elämän tarkoitukseen ja kohtaloon, minusta tuntuu pahalta. Tuntuu, että olen satuttanut sinua. Tuntuu, että tein jotain väärin. Tuntuu, että vihaat minua nyt.

Vaikka loppupeleissä olen vain elänyt omaa elämääni ja hyväksynyt sen, mitä se on tuonut mukanaan.

kuvat: Katarina Kirvesmäki

Se on tuonut mukanaan sen, että minä olen muttunut. Sen, ettei kaikkien ihmisten – ei aina edes omien sukulaisten – kanssa vaan yksinkertaisesti tule toimeen. Ja se tarkoittaa, että pitkin elämää ihmisiä tulee ja ihmisiä menee.

Tärkeintä on, että on rakkaita ihmisiä lähellä koko matkan ajan – olivat ne sitten uudempia tuttavuuksia tai lapsuuden ystäviä ystäviä. Silti, aina silloin tällöin, tuntuu haikealta muistella ihmisiä, hetkiä ja suhteita, jotka ovat menneisyyttä.

Laura