Kävelen tyhällä rantatiellä. Ulkona on raikas pakkasilma, sellainen täydellinen ulkoiluilma. Minulla on kylmä – laitoin liian vähän vaatetta päälle. Silti tuntuu hyvältä olla ulkona.

On perjantai-ilta, olen yksin ulkona, vain omien ajatusteni kanssa. On alakuloinen fiilis. Sellainen, että kaikki pienet asiat ärsyttävät ja jopa surettavat. Mielessä on monia läpikäymättömiä ajatuksia ja vatsanpohjassa painaa niistä kasvanut stressipallo.

Jostain syystä on tuntunut vaikealta purkaa noita ajatuksia. En ole osannut pukea niitä sanoiksi, enkä toisaalta edes halunnut yrittää. Mutta juuri siksi ne painavatkin vatsanpohjassa ja tuntuvat jopa myrkyllisiltä.

img_4970Annan kyynelten valua. Ne meinasivat puskea läpi jo aikaisemmin, mutta en antanut niiden tulla. En halunnut, että muut näkevät, kun itken. Halusin itkeä yksin.

On sellainen olo, kuin joku olisi imenyt musta kaiken hyvän energian. Vienyt kasvoilta värin, vaimentanut äänen ja varastanut ruokahalun.

Pitkästä aikaa en tunne oloani hyväksi. Tunnen riittämättömyyttä, kateutta, huonommuuden tunnetta, alakuloa. Tuntuu, että kaikki osottaisivat ja nauraisivat minulle.

Yhtäkkiä en ole mitään.

img_4973 img_4991Nuo ajatukset tuntuvat vääriltä. Enhän minä ole tällainen. En yleensä kadehdi, ole tyytymätön itseeni tai ajattele, että minulle nauretaan. Miksi pitää tuntua siltä nyt? Ihan yhtäkkiä.

Sillä hetkellä en osaa uskoa itseeni. En osaa uskoa, että tulisin ikinä saavuttamaan unelmiani tai olemaan osana mitään hienoa. Tuntuu ulkopuoliselta omassa kehossa, eivätkä ajatukset tunnu omilta.

Jatkan kävelemistä, kunnes pikkuhiljaa, askel askeleelta ajatukset rauhoittuvat ja olo kevenee. Ajattelen kotona odottavaa lämpöä ja rakasta tyyppiä.

img_4995Kotona painaudun tuttuun ja turvalliseen kainaloon, joka rauhoittaa minut hetkeksi. Sanat eivät nyt auta – haluan vaan olla tässä, painaa silmät kiinni ja kuunnella sydämiemme sykkeitä. Se helpottaa vähän. Sitten nukahdan.

Seuraavana päivänä olo on pirteämpi. Silti tuntuu, että mielessä on edelleen paljon ajatuksia, joita haluaisin sanoa ääneen, mutta joita en vaan uskalla kohdata. Se pelottaa ja saa ajattelemaan lisää.

Miksi mun on yhtäkkiä niin vaikeaa kohdata näitä tunteita ja ajatuksia? Oon käynyt aikaisemmin elämässäni läpi paljon isompiakin asioita, ja nyt nämä – jokseenkin pieniltä tuntuvat huolet – tuntuvat tosi pelottavilta ja suurilta.

img_5018Joskus elämässä tulee näitä hetkiä, kun yhtäkkiä – pitkänkin ajan jälkeen – tuntee itsensä niin pieneksi ja näkymättömäksi. Tuntee, ettei ole kukaan, eikä osaa mitään, eikä koskaan pääse eteenpäin. Vaikka samalla takaraivossa olisikin se itsevarmuus, luotto ja usko omaan itseen, näinä hetkinä kaikki se unohtuu ja tuntuu helpolta itkeä ja valittaa kaikesta.

img_5003Niiden hetkien kanssa täytyy opetella elämään, tai pikemminkin ne täytyy opetella kohtaamaan.

Mulla on siinä vielä opittavaa ja ajoittain siitä syystä ajaudunkin synkemmille vesille. Annan tarkoituksella huonon fiiliksen vallata ja mietin pääni puhki ajatuksia, joita en kuitenkaan koskaan saa auki. Tunnen ehkä epävarmuutta, pelkoa ja riittämättömyyttä, mutta yritän – kerta kerralta – opetella pääsemään niidentunteiden yläpuolelle.

img_5006kuvat: Katarina Kirvesmäki

Vielä mä en ole siellä, enkä ehkä koskaan tule täysin olemaankaan, mutta yritän kerta kerralta oppia jotakin.

Vähintäänkin sitten itsestäni, jotta ei tarvitsisi tuntea noita myrkyllisiä tunteita ainakaan liian usein. Se ei tee hyvää.

-Laura