EN OLE VIELÄ SIELLÄ
Kävelen tyhällä rantatiellä. Ulkona on raikas pakkasilma, sellainen täydellinen ulkoiluilma. Minulla on kylmä – laitoin liian vähän vaatetta päälle. Silti tuntuu hyvältä olla ulkona.
On perjantai-ilta, olen yksin ulkona, vain omien ajatusteni kanssa. On alakuloinen fiilis. Sellainen, että kaikki pienet asiat ärsyttävät ja jopa surettavat. Mielessä on monia läpikäymättömiä ajatuksia ja vatsanpohjassa painaa niistä kasvanut stressipallo.
Jostain syystä on tuntunut vaikealta purkaa noita ajatuksia. En ole osannut pukea niitä sanoiksi, enkä toisaalta edes halunnut yrittää. Mutta juuri siksi ne painavatkin vatsanpohjassa ja tuntuvat jopa myrkyllisiltä.
Annan kyynelten valua. Ne meinasivat puskea läpi jo aikaisemmin, mutta en antanut niiden tulla. En halunnut, että muut näkevät, kun itken. Halusin itkeä yksin.
On sellainen olo, kuin joku olisi imenyt musta kaiken hyvän energian. Vienyt kasvoilta värin, vaimentanut äänen ja varastanut ruokahalun.
Pitkästä aikaa en tunne oloani hyväksi. Tunnen riittämättömyyttä, kateutta, huonommuuden tunnetta, alakuloa. Tuntuu, että kaikki osottaisivat ja nauraisivat minulle.
Yhtäkkiä en ole mitään.
Nuo ajatukset tuntuvat vääriltä. Enhän minä ole tällainen. En yleensä kadehdi, ole tyytymätön itseeni tai ajattele, että minulle nauretaan. Miksi pitää tuntua siltä nyt? Ihan yhtäkkiä.
Sillä hetkellä en osaa uskoa itseeni. En osaa uskoa, että tulisin ikinä saavuttamaan unelmiani tai olemaan osana mitään hienoa. Tuntuu ulkopuoliselta omassa kehossa, eivätkä ajatukset tunnu omilta.
Jatkan kävelemistä, kunnes pikkuhiljaa, askel askeleelta ajatukset rauhoittuvat ja olo kevenee. Ajattelen kotona odottavaa lämpöä ja rakasta tyyppiä.
Kotona painaudun tuttuun ja turvalliseen kainaloon, joka rauhoittaa minut hetkeksi. Sanat eivät nyt auta – haluan vaan olla tässä, painaa silmät kiinni ja kuunnella sydämiemme sykkeitä. Se helpottaa vähän. Sitten nukahdan.
Seuraavana päivänä olo on pirteämpi. Silti tuntuu, että mielessä on edelleen paljon ajatuksia, joita haluaisin sanoa ääneen, mutta joita en vaan uskalla kohdata. Se pelottaa ja saa ajattelemaan lisää.
Miksi mun on yhtäkkiä niin vaikeaa kohdata näitä tunteita ja ajatuksia? Oon käynyt aikaisemmin elämässäni läpi paljon isompiakin asioita, ja nyt nämä – jokseenkin pieniltä tuntuvat huolet – tuntuvat tosi pelottavilta ja suurilta.
Joskus elämässä tulee näitä hetkiä, kun yhtäkkiä – pitkänkin ajan jälkeen – tuntee itsensä niin pieneksi ja näkymättömäksi. Tuntee, ettei ole kukaan, eikä osaa mitään, eikä koskaan pääse eteenpäin. Vaikka samalla takaraivossa olisikin se itsevarmuus, luotto ja usko omaan itseen, näinä hetkinä kaikki se unohtuu ja tuntuu helpolta itkeä ja valittaa kaikesta.
Niiden hetkien kanssa täytyy opetella elämään, tai pikemminkin ne täytyy opetella kohtaamaan.
Mulla on siinä vielä opittavaa ja ajoittain siitä syystä ajaudunkin synkemmille vesille. Annan tarkoituksella huonon fiiliksen vallata ja mietin pääni puhki ajatuksia, joita en kuitenkaan koskaan saa auki. Tunnen ehkä epävarmuutta, pelkoa ja riittämättömyyttä, mutta yritän – kerta kerralta – opetella pääsemään niidentunteiden yläpuolelle.
kuvat: Katarina Kirvesmäki
Vielä mä en ole siellä, enkä ehkä koskaan tule täysin olemaankaan, mutta yritän kerta kerralta oppia jotakin.
Vähintäänkin sitten itsestäni, jotta ei tarvitsisi tuntea noita myrkyllisiä tunteita ainakaan liian usein. Se ei tee hyvää.
-Laura
Jemina
sinäää.
❤
aino
tää kuvas nii hyvin mun viime aikasia fiiliksiä että en voi sanoo kun kiitos. <3
Laura
Kiitos itsellesi<3
Laura
Kiitos sulle, tuntuu hyvältä kuulla toi<3
Linda
Ihana teksti, oot niin aito. Mulle tuli ihan kyyneleet silmiin ku luin tätä. Jotenki itsestä tuntuu välillä vaan tosi pahalta ja ahdistaa esim.tulevaisuus ja kaikkien ihmisten odotukset, jopa kaveritkin välillä ku tuntuu et kaikki muut on elämässä jotenki päässy eteenpäin ja ite vaa jumittaa. Olis helpompaa jos itelläki olis joku syli johon käpertyä. Oot kyl tosi onnekas ku sulla on tollanen poikkis!
Laura
Mä niin tiedän tunteen. Tuntuu tosi hyvältä kuulla, että voit samaistua, se helpottaa aina, vaikka tuntuukin usein, että ois tosi yksin omien tunteiden kanssa.
Mä oon kyllä onnekas ja toivon, että kaikilla ois mahdollisuus löytää vierelleen vaan sellasia ihmisiä, joiden kanssa tuntee olonsa 100% hyväksi ja omaksi itsekseen:) Ja mä kyllä uskon, että säkin tuut pääsemään eteenpäin ja löytämään sylin, johon käpertyä. Pusuja!
Saarai
En ole tainnut koskaan aikaisemmin kommentoida teksteihisi mitään. Tykkään kirjoitustyylistäsi, siinä on jotain runollista ja kaunista. Ajatuksesi herättävät usein lisäpohdintoja aiheista, joista kirjoitat ja kuvissasi on ihana tunnelma!
Sitten tämän postauksen aiheeseen. Hyvin samanlaisissa fiiliksissä olen itsekin tänään ja eilen ollut. Itsenikin on vaikea niitä kohdata ja vaikeaa on myös irrottautua niistä tuntemuksista ja nähdä asiat ulkopuolisen silmin. On niin helppo jäädä rypemään kurjiin mieltä myrkyttäviin ajatuksiin, jotka ei kuitenkaan oikein johda mihinkään vaan kiertää vain ainaista kehää tuottaen ainoastaan lisää mielipahaa. Mutta tosiaan, tällaisistakin päivistä ja hetkistä ja tunteista voi varmasti oppia. Ja kirjoittaminen on itsellenikin osoittautunut oivalliseksi tavaksi käsitellä tätä kaikkea, kirjoitin juuri omaankin blogiini aiheesta nimeltä kateus.
http://ateljeesaara.blogspot.fi/
Laura
Hei, kiitos kun tulit kommentoimaan<3 Se piristää aina:)
Ja niimpä, kiteytit hyvin munkin fiilikset tossa ylempänä. On tosi helppoa velloa siinä huonossa fiiliksessä ja pahimmassa tapauksessa vielä lietsoa sitä vaan entistä enemmän ja jäädä sellaiseen oloon. Mutta kirjottaminen on onneks aina sellanen, mikä auttaa, oli melkeimpä mikä tahansa fiilis. Kiitos vielä kommentista ja ihanista sanoista<3 Mä käyn kurkkimassa sunkin kirjotuksen!