Olen oppinut viimeisten vuosien aikana olemaan yhä enemmän läsnä jokaisessa hetkessä. En niinkään enää muistele tai kadu menneitä, niinkuin saatoin tehdä joskus aikaisemmin, vaan keskityn enemmänkin jokaiseen päivään kerrallaan. Jos elän jatkuvasti tulevaa suunnitellen ja menneitä muistellen, en ehdi oikeasti elämään.

Puhun paljon kohtalosta, elämän tarkoituksen löytämisestä ja rohkeudesta päästää irti. Siitä syystä minulla ei ole enää tapana haikailla elämästäni hävinneiden ihmisten perään, eikä toivoa, että voisin elää jonkin hetken uudestaan. Olen oppinut, että kaikki ne hetket ja ihmissuhteet ovat mennyttä syystä. Vaikka olisinkin joskus surullinen siitä, etten ole enää yhteyksissä entisen ystävän kanssa, en anna sen murtaa minua, vaan uskon, että sillekin on tarkoitus. Niinkuin kaikille kuihtuneille ystävyys- ja parisuhteille.

Jälkeenpäin ajateltuna kaikki ne ihmiset jotka ovat olleet hetkittäin osana elämääni, ovat olleet siinä vain hetken juurikin siksi, että heillä on ollut jokin tehtävä. Ehkä he ovat näyttäneet, millaista ystävyys on. Tai ehkä nimenomaan osoittaneet, millaista se ei ole. Ehkä jotkut heistä ovat näyttäneet suuntaa ja herättäneet uusia ajatuksia – avanneet silmiäni uusille näkökulmille. Ehkä he ovat etsineet kanssani ratkaisuja. Ehkä he ovat olleet hetken kanssani pitämässä hauskaa. Ehkä he tunsivat jollakin hetkellä samoin kuin minä ja olivat siksi osana elämääni. Tai ehkä he vain sattuivat tielleni, kun olin matkalla kohti päämäärääni. Jokaisella heillä on kuitenkin ollut jonkinlainen tarkoitus.

Vaikka joskus on tuntunut pahalta huomata yhtäkkiä olleensa täydellisessä ristiriidassa läheisen ystävän kanssa, on loppujen lopuksi kuitenkin aina pystynyt näkemään niillekin tilanteille tarkoituksen. Ei se ihminen sitten kuitenkaan ollut hyväksi, vaikka niin kovasti olisi ehkä halunnutkin pitää kiinni.

Näiden kokemusten kautta olen pystynyt näkemään, että elämä kyllä kantaa, ja se vie lopulta aina sinne, mihin olikin menossa – tuli eteen minkälaisia esteitä tahansa. Välirikkoja, uusi työ, ero, itsensä etsiminen, pitkäaikainen sairastaminen, suurten päätösten tekeminen… Mitä ikinä.

kuvat: Liisa Kivi, editointi: minä

Elämä kyllä kantaa, kun uskoo itseensä ja uskaltaa seurata omaa polkua. Vaikka se ei aina tuntuisikaan siltä, löytää itsensä aina loppujen lopuksi sieltä, mihin olikin koko ajan matkalla.

Sen yhden tietyn kainalosta, kodista, joka tuntuu kodilta, sellaisten ihmisten keskeltä, jotka välittävät, työstä, joka innostaa tai harrastuksista, joista saa energiaa.

Annetaan elämän kantaa, liikaa sen virtaa vastustamatta.

-Laura