Untitled
Untitled
Untitled

kuvat: Ella Elers

Kävelen niin kovaa vauhtia eteenpäin, että edes kylmä viima ei ehdi pääsemään takkini alle. Itken. Rauhoitun hetkeksi. Ja purskahdan taas itkuun. Miten raastavalta ja samaan aikaan puhdistavalta voikaan tuntua itkeä vuolaita kyyneleitä tietämättä edes mistä syystä ne vuotavat.

Mun oli pakko lähteä pois sun luota, että saisin pahimman olon purettua ensin yksin ulkoilmassa. Tuntui pahalta, että olin kiukutellut sulle, koska en olis kaivannut muuta, kun vaan ison halauksen ja yhden parin kuuntelevia korvia. Mutta nyt oli saatava olla yksin. Tiedän että ymmärrät.

Musta tuntuu, että tiedän, mikä mua sattuu. Tai ainakin yhden syyn siihen, miksi musta on tuntunut jo hetken siltä, ettei kaikki ehkä oo ihan okei. Se on selvästi tunne, joka on kytenyt jo pitkään takaraivossa, jossain syvällä sisällä.

Ne on kipeitä juttuja, joista on vaikea päästä eteenpäin.
Oon puhunut siitä sulle, itkenytkin jopa. Sanot, että ymmärrät ja lohdutat mua aina.

Välillä se kipu menee pois, mutta usein se tulee aika nopeasti takaisin. Yritän joskus unohtaa ja joskus taas kohdata niitä tunteita, mutta se tuntuu vaikeelta. Tuntuu, etten pysty pääsemään niistä yksin yli, ainakaan vielä.

On aika yrittää hyväksyä, etten todennäköisesti koskaan voi korjata tätä. On opittava elämään näin. Mun on opittava olemaan näin, koska näin tän ehkä kuuluikin mennä. En tiedä. Mutta mua ei vaan enää kiinnosta.

Onneksi tiedän, että vaikka on kipeitä asioita, mulla on aina rakkaita ihmisiä tukemassa. Yrittämässä ymmärtää. Kuuntelemassa. Aina on edes yksi, kenen luokse voi juosta, oli hätä mikä tahansa.

Ja sinne mä juoksin nytkin, rikkinäisenä.

Hetken päästä olin jo astetta ehjempi.

Ja uskon, että tästä lähtien oon päivä päivältä vaan entistä vahvempi.

-Laura