Tietoa mainostajalle ›

OLEN ELOSSA

7.3.2017

”Sä et oo täysin oma ittes. Mä huomaan, että sulla ei oo hyvä olla just nyt. Et kyllä ansaitsisi tollasta elämää, mitä sulla on nyt viimeiset kuukaudet ollut. Mä aion rukoilla sun puolesta”, sanoi ystäväni minulle puhelimessa reilu viikko sitten, kun juteltiin.

Olin taas jumissa kotona, sillä pitkän keuhkokuumeen & mykoplasman sairastamisen jälkeen minuun oli iskenyt vielä flunssa. Oli perjantai-ilta ja meidän oli pitänyt nähdä tuona iltana, mutta soitin peruakseni. Ärsytti, olin allapäin ja epätoivoinen. Tuntui, että jatkuvasti eteeni tuli vastoinkäymisiä yksi toisensa jälkeen. Velloin turhautuneisuudessa.

Sitten ystäväni todella alkoi rukoilemaan puolestani. Ei ollut väliä uskoimmeko Jumalaan tai mihinkään korkeampaan voimaan, sillä uskoimme molemmat hänen sanoihinsa. Hän pyysi, että olisin pian taas terve ja saisin elää täydessä potentiaalissani, ja sanoi, etten ansaitse joutua olemaan vain paikallani. Että en kuulu neljän seinän sisälle kököttämään, vaan kuulun maailmalle tekemään, elämään ja vaikuttamaan.

Liekö tuona iltana lausuttujen sanojen tai vastustuskykyni taianomaisen vahvistumisen, viikko tuon puhelun jälkeen löysin itseni voimasta hyvin, pitkästä aikaa. Tajusin, että minulla on reilun kahden kuukauden jälkeen taas normaali olo kehossani. Ei ahdistusta hengitysteissä, ei väsymystä, velttoutta, ei raivoa, epätoivoisuutta tai turhautumista. ”Mitä tämä on?”, ajattelin silloin.

Tuntui niin hyvältä liikkua, olla hereillä, tuntea, kuinka hengitys kulkee normaalisti ja nauttia siitä, että pystyin kävelemään portaat hengästymättä liikaa. Tiedättekö, kun pääsee vihdoin tekemään niitä asioita, joita ei ole pitkään aikaan saanut tehdä, meinaa tulla itku jo pelkästä ajatuksestakin. Ja kyllä, itkin monestikin päästessäni liikkumaan.

Kun sain taas liikkua, se oli kuin palaisi kotiin pitkältä reissulta. Kun on jo niin kova ikävä, että pelkästään ajatus kotioven avaamisesta saa kyyneleet silmiin. Kun haluaa niin kovasti omiin lakanoihin, että hyppää sängylle suoraan ovesta sisään astuessaan. Siltä musta tuntui, kun sain toteuttaa itseäni ja konkreettisesti tehdä asioita.

Ehkä siksi olenkin ollut viime päivinä erityisen kiitollinen, niinkuin edellisessä tekstissäni kirjoitinkin. Olen ollut kiitollinen ihan kaikesta.

Tuntuu hyvältä olla niin läsnä omassa kehossa, että kanssaelää sen fyysisiä tuntemuksia ja tunnistaa sen tarpeita. Kun olin liian kauan joutunut vain lepäämään, oli mieli luonnollisesti levoton, turhautunut ja hauras. Herkkä kaikelle, mikä muistutti siitä, mitä ei saanut tehdä, mutta mitä olisi tehnyt, jos keho olisi fyysisesti pystynyt siihen.

Kun taas saan olla aktiivinen ja toteuttaa itseäni kaikissa muodoissa – fyysisesti, henkisesti ja sosiaalisesti – on mielenikin paljon vakaampi. Silloin on helppo iloita muiden puolesta, rakastaa itseään ja hymyillä vastaantulijoille.

Ja nyt, kaiken sen turhautuneisuuden ja ärystyksen jälkeen on helppo olla taas 100% oma itseni, kun saan elää vapaasti. On helppo hymyillä, liikkua, nauttia elämän pienistä iloista, nähdä paljon ystäviä ja tehdä asioita ilman väsymistä. Enää minun ei tarvitse jatkuvasti keskittyä siihen, kuinka vain ahdistaa olla pakkolevossa.

Huomenna tulee tasan vuosi siitä, kun kaikki tämä epäonni alkoi. Elämäni heitti yllättäen kuperkeikan hiihtolomareissulla (tai no, kirjaimellisesti MINÄ heitin kuperkeikan) ja ranteeni murtui. Siitä päivästä lähtien on tuntunut, että vastoinkäymisiä on tullut eteen tasaisin väliajoin. Joten nyt toivon, että huomenna tuo luku elämästäni loppuisi. Ympyrä vihdoin sulkeutuisi. Tuo inhottavien pienten, suurten, vastoinkäymisten jatkumo olisi ohi.

Olen tällä hetkellä niin täynnä intoa, motivaatiota ja unelmia, etten anna minkään enää seistä tielläni. En pikkuflunssien, en väsymyksen, en velton fiiliksen. Sillä niitä ei nyt hetkeen enää tule – olen päättänyt niin.

Haluan takaisin kuntoon, haluan alkaa tekemään vieläkin enemmän töitä, jotta pääsen lähemmäksi unelmia, haluan vakaammat tulot, opiskelut pikkuhiljaa loppusuoralle ja haluan säästää, jotta pääsisin ensi talvena taas Aasiaan.

kuvat: Katarina Kirvesmäki

En ole enää se neljän seinän sisällä aikaa viettävä tyttö, jonka kasvoilla ei ole väriä ja jonka mieli laahustaa pitkin maata, sillä nyt tunnen taas pitkästä aikaa olevani elossa.

-Laura

saatat pitää myös

12 Comments

  • Reply iinamaj 7.3.2017 at 21:26

    sä niiiin ansaitset olla elossa. toivon sydämeni pohjasta että mikään ei enää tulis sun ja hyvinvoinnin väliin. niin kun sillon joskus snäpissä juteltiin, niin sua on nyt koeteltu paljon vastoinkäymisten muodossa ja vaikka kaikki on vaan vahvistanut sua niin nyt ois välillä jo aika saada elää ja tehdä vapaasti sitä mitä haluat. vaikka ei tunneta, niin oon sitä mieltä että sun kaltainen upea ihminen ansaitsee kaiken hyvän, ja toivon todella että saat sen <3 ihanaa viikkoa!

    • Reply Laura 8.3.2017 at 17:33

      Voi Iina<3 Kiitos. Ei mulla muuta. Ainiin, paitsi iiiiiiiso halaus ja naistenpäivän toivotus! :-*

  • Reply Aino 7.3.2017 at 22:23

    <3 <3 <3 <3 Mä toivon kans, että se ympyrä nyt vihdoin sulkeutuu. Sen oot ansainnu, kun oot niin uskomattomalla energialla ja sisulla vetänyt tän kaiken läpi. Ihailen sitä 🙂

    • Reply Laura 8.3.2017 at 17:32

      Kiitos muru, ihana kommentti<3 Halaus ja pusuja sulle, nähdään pe!

  • Reply Linda 7.3.2017 at 22:27

    Oih, elossa oleva kaunokainen <3

  • Reply Elisabet M. Rinne 7.3.2017 at 23:49

    Se on kihelmöivä tunne koko kropassa, kun viimein se musta pilvi väistyy auringon eestä.
    Ansaitset vain hyvää, ihanaa elossaolemisen päivää sinne itse upeudelle! <3

    http://www.fashionpoetry.eu

    • Reply Laura 8.3.2017 at 17:31

      Niin on, oi että se on ihana tunne<3 Kiitos samoin sulle, ihanaa naistenpäivää!

  • Reply Riikka 8.3.2017 at 10:19

    Ihana postaus ja niin ihania kuvia, jotenkin tosi rauhallisia ja seesteisiä! Mutta joo, tunnistan kyllä sun ajatuksia, pakkolepo on aina kamalaa, varsinkin jos se tulee yllättäen 🙁

    • Reply Laura 8.3.2017 at 17:31

      Voi kiitos Riikka<3 Ihana, että samaistut - se oli kyllä jotenkin yllättävän raskasta tässä tapauksessa, mut nyt rukoilen ja uskon, et se ois ohi.

  • Reply ReettaH 12.3.2017 at 09:58

    Osaan samaistua, itsekin pidin marraskuun alusta tammikuuhun sellaisen sairastelukierteen, joka laski hemoglobiiniarvot alas ja vaikutti senkin puolesta energiatasoihin ja jaksamiseen. Ei voinut liikkua normaalisti ja piti vain kuulostella, miltä olo taas tänään tuntui. Aina kun yritti käydä jumpassa, täytyi vain niellä itkua, että ei tästä mitään tule: väsytti, heikotti, sydän hakkasi kuin jäniksellä. Nyt paluu liikunnan pariin on tuntunut hyvältä, mutta pakko on ollut myöntää, että ei se ihan samasta pisteestä voi alkaa mihin jäi. Pakko on ollut kuroa ”kuntoa” kiinni pienin askelin, mutta tästä se lähtee <3 tsempit sulle <3

    • Reply Laura 15.3.2017 at 10:32

      Kiitos kun jaoit sun ajatuksia – ihana kuulla, että sulla on jo parempi olo ja pystyt liikkumaan normaalisti (vaikkei se tuntuiskaan samalta kun ennen). Toi on kyllä niin turhauttavaa, kun ensin joutuu vaan makaamaan monta kuukautta ja sit kun vihdoin saa taas alkaa elämään ja tekemään asioita, niin se on jotenki taas niin turhauttavaa, kun huomaa, ettei ookkaan ihan samassa kondiksessa kun ennen.. Ihanaa kevättä sulle<3

    Leave a Reply